Korkeakulttuuria!

Vuoden alkuun on mahtunut jo nyt vaikka ja mitä! Jalkapallovalmennus, sekä tuomarointi jatkuivat taas vauhdilla, ajotunteja ja läpäisty teoriakoe. Lääkärillä vierailua, josta seirauksena lähete leikkaukseen...

Kuluvalla viikolla on myös ollut jotain täysin uutta, jotain unohtumatonta ja ennen näkemätöntä. Elämäni toisen live-keikka oli viime perjantaina Barona Areenalla. Apulanta oli saapunut paikalle, kostamaan kaikista vuosista. Edellinen ja se ensimmäinen live oli viime syksynä PMMP:n jäähyväiskeikka ja jotain samaa oli myös tässä konsertissa.

Niin PMMP kuin Apulanta kuuluvat mielestäni suomirockin vuosituhannen vaihteen legendoihin ja kummankin tarina kasvanut vuosi toisensa perään yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Vaikkei Apulanta lopettanut tähän keikkaan uskon niin tapahtuvan lähiaikoina, sellaiset merkit olivat ilmassa.

Jäähallikeikka ei ole ehkä idyllisin paikka kuunnella Apulannan kaltaista bändiä, sillä ihmisillä on tapana istua kun istumapaikkoja on tarjolla ja eiköhän Toni Wirtanen ole tottunut huudattamaan seisovaa festarikansaa, istuvien pulliaisten sijasta, Ehkä ymmärrät minua, ehkä et.

Loistava konserrti oli, ei siinä mitään. Odotin kovaa settiä ja Apulannalla nyt onkin hitti-materiaalia sen verran, ettei tuntemattomia biisejä juurikaan tullut. Muutama niitäkin oli ja se tekee ihan hyvää, sillä ne hitit löytyy Spotifyn listoiltanikin.

Apulannan vastapainoksi keskiviikkona tuttavani (kummisetä ja -täti) veivät minut ja siskoni Musiikkitalolle katsomaan Helsingin Sinfonia-orkesteria(En tiedä kirjoitusasua t. perfektionisti). Ensimmäistä kertaa elämässäni olin sinfoniakonsertissa ja pakko myöntää, että onhan se ihan omanlaisensa taiteenlaji. Ei sinne voi vain mennä kuuntelemaan viuluja, jollei tiedä viulun soittoa tai ole paatunut konserteissa käviä. Itse en ole kumpaakaan ja tunnin ja 40 minuutin "keikka" alkoi käymään hieman yksitoikkoiseksi. Tulihan siinä kuitenkin mahtavat kolme sinfoniaa, minulle ne ovat "kappaleita". Mutta yhtä kokemusta rikkaampi ja ei sekään huono ollut, ei lainkaan. 

Kolmas kulttuuri on jo ehkä vakiinnuttanut tradition roolin elämässäni. Talvi kun saapuu ja ulkojäät ilmestyvät olen siellä miltei päivittäin. Maanantaina, tiistaina ja torstaina, eli eilen. Saa ajatukset muualle arjesta ja voi jopa hieman paeta vastuita esimerkiksi kouluhommista ja sitten vedota opettajalle, ettei yksinkertaisesti ollut aikaa laskea matematiikkaa.

Koulukin lähestyy loppusuoraa. Vielä muutama koe ennen lukulomaa, sekä musiikin toisen kurssin esitys, johon minäkin olen saanut roolin! Ai että, kun tänään kotimatkalla pohdin, että mitä jos olisin uskaltautunut mukaan musiikin tunneilla jo yläasteella. Sillä, ihan oikeasti, aivan vilpittömästi, voin sanoa että tän jakson musatunnit on iskenyt muhun ja kovaa. Kitarakin löytynyt taas kaapista käteen ja esiintymispelon voittamisesta syntynyt voittajafiilis jatkuu vielä monta viikkoa myöhemminkin!

-Sampo-

Replay to 2014!

En aikonut tehdä tätä päivitystä ollenkaan. Jotenkaan ei innostanut kertoa mitä mennyt vuosi toi tullessaan vaan ennemminkin mitä tuleva vuosi tuo mukanaan. Päätin kuitenkin, että muutaman kuvan lisääminen viime vuodesta olisi kuitenkin ihan mukavaa ja mahtuihan sinnekkin sellaisia hienoa juttuja, joita en koskaan tänne ole kertonutkaan tai joista olen ohi mennen maininnut. 

2014 oli vuotena miltei napakymppi. En osaa sanoa mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin tai mitä jätin tekemättä. Tein niitä asioita joista haaveilin, niitä juttuja joita halusin tehdä. Ensimmäisen kerran vapauduin niistä kahleista, etten kehtaisi/uskaltaisi tehdä jotain, a) koska saatan epäonnistua tai joku saattaa nauraa minulle b) koska en jaksa.

Viime vuonna toteutin monta elämän mittaista unelmaani, monta pienempää haavetta ja monta yhtäkkistä päähänpistosta, joista seurasi ihan mahtavia asioita, uskomattomia ihmisiä ja unohtumattomia hetkiä.

Heitetääs tähän pari kuvaa vielä viime vuodelta: 

-Kiina-

Blogini 33 kirjoituksesta yksi kolmasosa liittyy tuohon matkaan... Pelkäsin matkaamista Kiinaan, ihan oikeasti pelkäsin etten palaisi sieltä elossa. Olin 100% varma, että löydän itseni kiinalaisen sairaalan sängystä syötyäni kalaa tai äyriäisiä huomaamattani. Ja lähellä se olikin....

Mitä siellä oikein tapahtui?

Tuo matka oli kuitenkin jotain ihan käsittämätöntä ja muistan vieläkin sen hetken kun palasin kotiin ja astuin Helsinki-Vantaan liukuovista ulos odotusaulaan helpottuneena ja onnelisena. Taisi silloin muutama onnen kyynelkin tulla niin minulla kuin äidillä joka näki poikansa ilmeestä miltä hänestä tuntui.

         

 

-Koulu-

Koulun kannalta vuoteen mahtui opiskelun lisäksi vaikka mitä kaikkea. Käytännössä tuo Kiinankin matka sopisi tähän sillä koulun kauttahan sinne mentiin. Oli Wanhoja, ylppäreitä sekä Vaellusta. Itsestäni tuntui että annoin kaiken mitä irti itsestä lähti niin koululle ja koulunkäynnille. En ehkä opiskelulle, vaan sille kaikelle muulle mitä koulu on. Ystäviä, kasvamista, uskaltamista, elämyksiä. Välillä kyllä vähän liikaakin ja numerot olivat mitä olivat ja itse olin lupautunut 65 eri paikkaan ja tehtävään...

Kuluvassa jaksossa minulla on musiikin kurssi ja voin nyt myöntää, että otin kurssin ihan vain siksi, että jo ala-asteella haaveilin laulaa mikkiin. Yläasteella lauloin mielelläni laulukokeita, mutten kertaakaan laulanut muiden kuullen.

Nyt totesin itselleni, että jos asiasta on jo vuosikaudet pähkäilty niin tehdään se nyt vielä kun siihen on se yksi ja viimeinen mahdollisuus ja lauletaan sinne mikrofooniin ja katsotaan oliko se niin hienoa, kuin sitä silloin pienenä ajatteli.

Siihen en itse voi vastata muuta kuin että kivaa se ainakin oli! Kuuntelijoista en tiedä....

Koulussa ei opita vain paraabeleja vaan myös elämää.

-Jalkapallo-

Oma pelaaminen oli mitä oli... Jalka on edelleen rikki ja lääkärille pääsyä odotellaan... 

Mutta valmentajaksi ryhtyminen toi lisää väriä vuoteen. Kaksi kertaa viikossa niiden viisi vuotiaiden hulivilien kanssa palloillu on joskus parasta hommaa koskaan, mutta jos ei ajatus ole täysin mukana ei ole pojillakaan intoa kuunnella tai totella. Vuoden paras palkka on ollut ne hymyt ja naurut niin kentällä kuin vaihtopenkillä. Valmennus onneksi jatkuu vielä tämänkin vuoden, ainut että armeija päättää urani toivottavasti vain hetkeksi heinäkuussa. 

-Riparit-

Kaksi leiriä oli, joista toinen hiihtolomalla ja toinen heti heinäkuun alussa. Vaikka sitä luulisi, että isonen vain on leirillä, eikä muuta. Niin tosiasiassa sitä on itsekkin oppimassa siellä jotain, ei ehkä kristinuskosta, mutta itsestään ja niistä nuorista enemänkin. Saa olla osana heidän kasvuaan lapsista aikuisuuteen. Itse ainakin olen sitä mieltä, että rippileiri on se hetki kun lapsuus jää taakse ja jokainen löytää sen oman polun jota seurata. Niin se oli minulla ainakin aikoinaan. 

Mutta niin sellainen oli vähän mun viime vuosi ja jos tämä vuosi on lähellekkään samanlainen olen iloinen! Mutta tottakai tästä vuodesta tulee jälleen astetta parempi, sillä nyt kun vauhti on päällä miksi sitä hidastaisi kun voi vain antaa mennä ja katsoa mitä edestä löytyy.

Ja hei unohdin vielä tämän yhden mistä en kertonut mitään silloin kun tämä tapahtui. Olimme syyslomalla Kanarian saarilla, Maspalomasissa. Ylitin itseni, ylitin todellakin itseni. Kävin eräänä päivänä maastopyöräilemässä lähiseudulla. Katoin netistä ennen matkaa, että siinä vois olla jotain uutta ja jotain sellaista mitä en oo ikinä kokeillu.

40 kilometriä poljin maastopyörällä noissa maisemissa! Hiljaisuus keskellä erämäätä, +28 astetta. Sitä tajusi kuinka pieni ihminen onkaan pyöriessäni noitten vuorten välissä ja hetken jo luulin etten koskaan selviäisi pois sieltä, samalla kun perheeni makasi uimarannalla.

-Sampo-