Taistelussa kaikkensa antaneet...

Lähdin armeijaan samalla innolla kuin ranskalaiset ensimmäiseen maailmansotaan! No ei vaiskaan. Oikeasti lähdin ihan kohtuu hyvillä mielin, eikä minulla ollut mitään asiaa vastaan. Tulevaisuuden suunnitelmat näyttivät selviltä ja opiskelupaikat olivat hanskassa. Kaikki ei kuitenkaan sujunut ollenkaan niin kuin olin toivonut ja nyt tuloksena on se, että istun tässä penkillä tällä hetkellä täysin toimettomana.

Ensimmäiset kaksi viikkoa armeijassa olivat raskaita minulle. Ei se tekeminen tai siellä oleminen, ne eivät niin sanotusti hajottaneet ollenkaan. Minun kohdallani hajotti tekemättömyys tai siitä koituva vaiva. Maanantaina 6.7 kun saavuin Kouvolan sademetsiin pyöri minulla mahassa, ruoka ei maistunut lainkaan tai tuli välittömästi ulos kehostani. Olotilani heikkeni stressaavien ensimmäisten neljän päivän aikana ja torstaina oltuani täysin loppu varsinkin henkisesti hakeuduin lääkäriin. 

Toukokuussa leikatut jalkapöytien eksostoositkin alkoivat vaivata päivä päivältä enemmän kävellessä, marssiessa tai juostessa. Lääkärireissun tuloksena oli viiden päivän "vapautus" eli käytännössä sairasloma palveluksesta. Vietin päivät tuvassa istumassa, samalla kun muut rymistelivät pihalla tai harjoittelivat aseiden käsittelyä. En saanut poistua tuvasta ilman lupaa vessaa kauemmas, eikä ollut kyllä syytäkään. Tuli viikonloppu ja lopulta maanantai, istuin edelleen siinä punkan reunalla. Jalkani olivat silti kipeät jatkuvasti, sillä kengät oli pakko laittaa jalkaan jos halusi mennä syömään. Ruokailessa olin ns. vapautustaistelija, vemppa, vempula eli taistelussa kaikkensa antanut, joka kulkee ruokailuun omassa mudossaan ja menee viimeisenä syömään ja saa ohi mennessään kaikkien muiden katseet. Minua ne katseet eivät haitanneet, vaikka minua katsottiinkin kuin saastaista kadunkulmassa. Masentavinta oli se, että osalla oli hermovaurioita, rikkinäisiä nivelsiteitä ja sellaisia ongelmia joiden katsominenkin teki pahaa. Minulla vain ummetusta ja kipeä jalkapöytä.

En ole koskaan taistellut itseni kanssa niin paljoa, pitääkseni itseäni vain yksinkertaisesti pystyssä. Tuntui kuin olisin ollut korttitalo joka huojuu tuulessa kuin viimeistä päivää, aivan kaatumisen rajoilla. En vain halunnut näyttää asiaa kenellekkään, vetäydyin mieluummin kuoreeni murehtimaan. Pelkäsin muiden reaktiota ja ajatuksia surevasta nössöstä. Kävin kuraattorin luona. Sain murtua aivan vapaasti siellä, mutten saanut kuitenkaan muuta apua kuin kuuntelevan korvan ja lähetteen uudestaan lääkäriin. Lääkärillä oli huoli vain mahdollisista leikkauskuluista jos jalkojeni kunto pahenisi ja pahaolo kyllä varmaan helpottaa päivien myötä, ainakin hänen sanojensa mukaan. "Tule kuitenkin ensi viikolla tänne, jos olo ei helpota niin katsotaan josko palvelusluokkaa pitää muuttaa.."

Lomat lähestyivät ja ajattelin niiden parantavan kahden viikon haavat. Muistan kun pääsin kotiin perheeni katseiden eteen, jotka ylpeinä katsoivat armeijapukuista nuorta miestä. Istahdin sohvalle aivan hiljaa, en pystynyt avaamaan suutani. Viikonloppuna kavereidenkaan kanssa ei ollut kivaa, mukavinta oli vain olla hiljaa kotona.

Palasin lomilta ja olin täysin rikki. Sain lomalla nukuttua hyvin, samoin armeijassa, mutta silti olin väsynyt ja uupunut. Jatkuva jännitys, stressi ja pelko väsytti sisältä päin. Pelkäsin täysinkin turhia asioita, kuten ampuraradalla oloa. Joka on kyllä nyt jälkeenpäin ihan järkevä pelko. Milloin vain se viereinen kaveri olisi voinut ampua minut vahingossa tai tahallaan. Enemmän minua pelotti se vahinko skenaario, sillä osalla ei ollut minkäänlaista kykyä kuunnella ohjeita ja toimia niiden mukaisesti.

Mutta niin maanaintana menin sitten lääkärin luokse ja tässä sitä nyt ollaan. Palvelukseni keskeytettiin eli sain E:n paperit. Alustava jatkaminen on vuoden päästä, mutta en usko että palaan silloin. Sillä seuraavana pitäisi mennä opiskelemaan Lappeenrantaan. En pidä itseäni kuitenkaan valmiina siihen kaikkeen. Yksin täysin vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten kanssa ja vieraan esteen edessä, nimittäin itsenäistymisen. Selviän kyllä paikasta ja ihmisistä, myös varmaan elämisestä siellä ja päivittäisistä rutiineista. En vain haluaisi luopua tästä mitä täällä on. Perhe, kaverit, harrastukset, valmentaminen, ilo, rakkaus ja turvallisuuden tunne. Vaikka armeijassakin tupani oli täynnä mahtavia hemmoja, kavereita joiden menettäminen harmittaa suunnattomasti, niin silti tunsin itseni jotenkin yksinäiseksi ilman kaikkia vanhoja tuttuja.

Huomenna pitäisi katsoa asuntoa ja matka eteenpäin alkaisi kuun viimeisenä päivänä. Eli minulla on nyt kuukausi aikaa sulatella tilannetta, joka tuntuu maailmanlopulta. Luovutin armeijan, jätän kaiken tämän ja muutan yksin muualle. 

Olipahan synkkä teksti, mutta noin se kaikki kyllä tällä hetkellä on. Ehkei se kaikki ole niin synkkää sillä eihän tässä nyt muuta kuin suunnitelmat vähän muuttuneet, ainakin äidin mukaan. 

-Sampo-