Kun puhutaan Kiinasta tulee ihmisille kolme asiaa mieleen. Erikoisen näköiset ihmiset, sekä Kiinan muuri ja halpatuotanto. Tänään saimme näistä kolmesta tutustua tuohon yli 8000 kilometriä pitkään kivirakennelmaan. Aamulla vaikeuksien ja kiinalaisillekkin hieman epänormaalin epätäsmällisyyden vuoksi pääsemme matkaan vasta tunnin odottelun jälkeen. Matka muuruille koulultamme Pekingin keskustasta kesti noin kaksi tuntia. Kaupungin saasteet vaihtuivat pöllyäväksi hiekaksi ja korkeat talot tasaisiksi pelloiksi.
Muurille ylös noustiin hiihtohissin tapaisella kapistuksella, henkeäsalpaavien maisemien avautuessa taustalla. Asia mikä yllätti seudussa, ettei sinne oltu tuotu mitään rahastuskeinoja, vaan se oli pysynyt sellaisena kuin alunperin oli. Ei kasinoita, ei hotelleja, ei marketteja.
Muurilla meillä oli aikaa noin puoli tuntia katsella maisemia, kävellä ja ottaa valokuvia. Aikaa olisi tietty voinut olla enemmän, jotta jatkuvan stressin ja kiiren sijasta olisi pysähtynyt miettimään, minkä päällä sitä oikeastaan seisoo. Tuhansia vuosia vanha, ihmiskäsin rakentama kivi jono ja joka kiemurtelee vuorten ja solien mukana halki Kiinan.
Alastulo vuorelta tapahtui metallisella kelkalla metallisessa rännissä. Ohjeisuksessa turvavälin pitää olla 30m, mutta pääsytäni matkaan on edellä menevän ja minun välissä 3m. Kiire kun on, jää säännöt ja ohjeetkin taka-alalle kun kiinalaiset työntekijät lähettelee ihmisiä baanalle. Elämys sekin, vaikka vauhti ruuhkan takia oli olematon. Kiinan muuri jäi taaksepäin ja jälkeenpäin harmittaa se, ettei sitä silloin edes ajatellut. Mielessä olivat jo ruoka, sun muut aikataulutukset.
Sitten seurasi se, mitä pelkäsin edelliset kolme kuukautta ennen matkaa. Menimme lounaalle ravintolaan, jossa oli tavallaan noutopöytä tai no ruoka tuotiin pöytiin, mutta annosteltiin omille lautasille. Tarkkailin ruoka-annoksia epäilevästi, kuten aina, mutta suostuin syömään riisiä, jonka mukana oli kinkkua.
Santsi-kierroksen aikana se iski. Kauhu, pelko, ahdistus. Syömäpuikkojen väliin oli ilmestynyt katkarapu. Edellisen riisin loputtua oli tuotu uusi vadillinen, mutta kinkku oli vaihtunut katkarapuihin, jota en ollut huomannut. Astelin ulos ravintolasta valkoisena ja peloissani. Olin katseiden kohteena niin meidän kuin kiinalaistenkin toimesta. Onneksi eräs valvojista ymmärsi tilanteeni ja lähti mukaani.
Valtavaksi helpotukseni huomasin kuitenkin reaktion olevan pieni ja selviäisin ilman adrenaliini pistosta. Eihän se sinänsä ravintolan vika ollut, mutta silti suoraan sanottuna v****aa kuinka he toimivat ja kuinka niin pääsi käymään. Onneksi onni oli tällä kertaa puolellani ja pienen ajatusten ja huokausten jälkeen palasin muiden luokse bussiin.
Linnunpesä- Pekingin olympiastadion jolla järjestettiin vuoden 2008 olympialaiset. Aikataulun vuoksi katselimme arkkitehtuurin taideteosta kauempaa, jotta voimme palata nopeasti bussiin. Itseäni ei kiinnostanut tuolla hetkellä muu kuin oma tilanne ja se etten nyt makaa kiinalaisessa sairaalassa.
Illalla koululla oli vielä jäähyväisjuhla. Olimmehan me huomen aamuna poistumassa perheistämme kohti Shanghaita. Koulun oppilaat esittivät erilaisia tanssi ja musiikki esityksiä, pidettiin puheita ja jaettiin lahjoja. Pientä evästä ja välipalaa tarjoiltiin ja kaikki näyttivät nauttivan viimeisistä hetkistä täysin siemauksin. Itse esitimme Suvi virren ja Maamme-laulun, muuten showsta vastasivat uskomattoman taitavat nuoret, jotka olivat harjoitelleet varmasti vuosia. Nautin ja arvostan sitä paneutumista!
Kotiin palattuamme pakkasin laukkuni ja söin dumplingseja, joita perinteen mukaan tarjoillaan aina vieraille näiden lähtiessä. Kello oli puoli yhdeksän ja aamulla herätys oli 04:30. Feng kuitenkin ehdotti, että käydään vielä pihalla viimeisen kerran, pienen vastustelun jälkeen (halusin nukkumaan ja opettajat olivat sitä suositelleet) sidoin kengät jalkaan ja menimme alakertaan.
Istuin autoon ihmetellen miksemme käy nukkumaan niinkuin muut. Ajoimme pois pihasta ja Feng soitti ystävälleen jonka kanssa sovimme tapaamisen uudestaan Olympiastadionilla. Feng, minä, tämä kiinalainen ja hänen suomalainen vieraansa kävelimme noin tunnin ajan ympäri olympiakeskusta kirkkaiden valojen luodessa käsittämättömän kauniin näkymän.
Kiinalaiset ystävämme kuitenkin itse olivat aivan poikki siihen aikaa illasta, sillä heidän päivä rutiineiden mukaan he olivat jo nukkumassa pari tuntia sitten. Hyvästelimme viimeisen illan Pekingissä, toisemme ja palasimme kohti kotia. Ja eihän siinä mennyt kuin 2min ja Feng oli jo unessa Vpolkswagen Passatin takapenkillä. Tähän oli hyvä päättää aika Pekingissä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti