Poika ja meri!

Tästä se kaikki alkoi.

Tai no on niitä hetkiä tuota vanhempiakin, mutta tuosta reissusta on ensimmäinen selvä muistikuva.

Viime viikolla mökillämme kävimme ensimmäistä kertaa kunnolla veneilemässä. Tammisaaren saaristossa ajoimme parikymmentä minuuttia, kunnes edessämme häämötti aava meri. Pelkkää sinistä merta ja sininen taivas sen yllä. Muutama kivinen luoto siellä täällä.

Itseasiassa ei se vesi niin sinistä ollut. Joka kesäinen ongelma Itämerellä on tänä vuonna ollut voimaakkaampi kuin koskaan. Valtavat sinilevälautat peittivät merenpintaa jokapuolella. Ei innosta uimaan.

Asiasta voisi luennoida tunteja, en aio kuitenkaan tehdä niin. Totean vain, että minua harmiittaa/huolestuttaa meidän meremme nykyinen tila. Matala, hyvin suojassa oleva merialue, johon on vuosien aikana laskenut todella paljon myrkkyjä sun muita saasteita suhteutettuna sen kokoon. Se on johtanut rehevöitymiseen, jonka takia sinileväkin valtaa vetemme joka kesä...

Tuon reissun jälkeen kuitenkin palasi mieleeni tuo kuva lapsuudesta. Tuli fiilis, että pakko päästä uudestaan tuonne. 

Isäni ammatin takia olen aina ollut todella paljon luonnossa ja mielestäni erityisesti merellä tai sen rannassa. Kuva tekstin alussa on Signilskäriltä, saarelta Ahvenanmaan länsipuolelta, jonka lintuasemalla olimme muutamana kesänä kun olin noin vaahtosammuttimen kokoinen. Tuo valtava luotomainen saari, joka noissa kuvissa näkyy, oli aivan eristyksissä tai ainakin pienen pojan maailmassa se tuntui siltä. 

Parasta oli kalastaminen, ai että sitä tuli harrastettua paljon. Minulla oli pienet verkot, joilla jäynäsin kymmenpiikkejä rantavedestä. Tuon alun kuvan piti olla kuva jossa istun karulla kalliolla kalassa, muttei siihen aikaan ollut digikameroita kun viimeksi siellä olin, enkä jaksa skannata vain tätä varten. Vaikka olenkin kaloille todella allerginen, enkä ole koskaan kalaa syönytkään, olen aina kalastanut, viimeksi tänään. Extreme-urheilua parhaasta päästä.

Torstaina kävimme Bengtskärissä, Pohjoismaiden korkeimmassa majakassa. 

Hangosta vesibussi kuljetti meidät noin tunnissa keskelle merta, jossa suurella luodolla oli vanha harmaa kivinen torni ja sen juurella suuri talo. Tuo 1900-luvun alussa rakennettu, sodan taistelut kestänyt, meren aaltojen runtelema majakka tuo tuhansia vieraita vuosittain nauttimaan kesäpäivästä. Niin myös meidät.

Kiertelimme luotoa ympäri ja otimme kuvia. Oli hienoa nähdä meidän ankeiden suomalaistenkin avoimuus ja iloimuus. Paikalle oli tullut ihmisiä myös omilla veneillään ja he nauttivat luodon tarjoamista uimamahdollisuuksista ja istuivat terassilla muiden mukana. Puheen sorinaa, naurua, aaltojen pauhinaa siellä täällä taustalla. 

Aikaa kului pihalla enemmän kuin itse majakassa, vaikka sitähän tutkimaan oltiin tultu. Majakan kärkeen kiivetessä syy siihenkin selvisi, miksi kaikki olivat ulkona. Kuin olisi huonosti lämmitetyssä saunassa ollut, sen verran kuuma oli tuossa pienessä lasisessa kopissa.

Vesibussi kuljetti takaisin Hankoon ja kävimme syömässä. Ihana päivä päättyi jälleen kerran aivan uskomattomaan auringonlaskuun. Päivästä toiseen. Juhannusta lukuunottamatta kevät ja kesä ovat olleet miltei täydellisiä säiden suhteen.

Loma jatkuu vielä, mutta niin se arkikin lähestyy! 

YO-kirjoitukset, sarjakausi, valmennus ja koulu...

Pian myös vaellellaan pohjoisessa...

Mökillä.

Kesälomakin on jo kohta ohi. Nopeasti se aika menee, mutta onpa ollut ikimuistoinen loma. 

Perjantaina sain mukaani mökille muutaman kaverin viikonlopuksi kyläilemään. Mukavaa eksotiikkaa "normaaliin" mökkielämään verrattuna. 

Sää suosi jälleen. Alun kankeuden jälkeen ei kesän säissä ole ollut valittamista. Kauniit auringonlaskut päivästä toiseen ja päivisin elohopeakin kohoaa kiitettäviin arvoihin.

Ei ollut mitään erityistä ohjelmaa. Kävimme uimassa ja kalassa. Pyöräilimme Sommaröön satamaan, joka on mökkisaaremme Skåldön suurin ns. kylä, onhan siellä jopa kauppa. Ne pari päivää kuluivat liiankin nopeasti ja tuntuu ettemme ehtineet tekemään juuri mitään. Saunakin jäi lämmittämättä...

Mökkeilyä jatkuu vielä viikko ja nyt täytyy keksiä jotain ohjelmaa jottei täysin tylsisty ja jämähdä paikoilleen. No kirjoituksiin täytyy tietty lukea, mutta eiköhän sitä ehdi vielä. 

Tänään kuitenkin vaihdoin lahot laudat sillastamme uusiin ja se meni aivan kuin Strömsössä tai ainakin siltä se tuntui, ulkonäöstä en sano mitään. 

Palaillaan! Ottakaa rennosti ja nauttikaa kesästä kun sitä vielä on!

Isosena!

 Ja minä kun luulin, että nyt alkaa aktiivinen bloggaus, mutta on siitä jo taas kaksi viikkoa kun edellisen kerran kirjoitin. Mutta mitä sitä kirjoittamaan, jos ei ole mitään mistä kirjoittaa.

Mutta nyt on. Viime viikolla olin jälleen kerran isosena riparilla. Tällä kertaa Lohjan seudulla Elämännokassa. Ei jännittänyt, ei hermostuttanut, vaan enemminkin pelotti, että tuleeko tästä leiristä mitään. Sää oli ollut surkea, olin ollut kipeänä ja viime kesän leiri asetti riman todella korkealle.

Jäänmurtamista ei tarvittu. Kaikki tulivat juttuun toistensa kanssa heti, eikä sen suurempaa kannustamista tai keskusteluiden aloittamista tarvittu. Sää helli, vauhti löytyi alusta alkaen, voiko näin jatkua läpi leirin vai keuliiko mopo kesken viikon ympäri ja pahasti? 

Laulua. Päivästä toiseen. Koskaan nähnyt tuollaista porukkaa tai no kuullut. Saunassa, vessassa, bussissa, ihan kaikkialla. Ja kun ei lauluina ollut ne helpoimat riparilla laulettavat, vaan jotain minullekkin entuudesta tuntemattomia veisuja. Ja nekin kaanonissa.

Aurinkokin paistoi päivästä toiseen. Talviturkin heitin vasta leirin toisena päivänä. 

Mutta mikäpä siinä, jos tuollainen keli on.

Istuin laiturilla yhtenä iltana pohtimassa niitä näitä.

Loppuleiristä ei meidän isosten oikeastaan tarvinnut tehdä mitään ja olimme enemmänkin tiellä. Iltaohjelmissa leiriläiset halusivat puuhata jotain muuta kuin seurata meitä. Lauloivat kun siltä tuntui, kysymättä sen kummempia.  Viimeisen illan iltaohjelma meni kuitenkin mielestäni tosi hyvin ja tuli sieltä onneksi ne kyyneleetkin. Hetken jo mietin, että onko totta ettei ketään harmita kotiinlähtö kyynelten vertaa. 

Mutta asia mikä rippileirillä yritetään mahdollistaa nuorille onkin juuri tunteiden näyttäminen ja tunteista puhuminen. Niin kuuntelijan roolissa kuin kertojankin. Isoskoulutuksessa ei opita vain Jumalasta ja kristinuskosta, vaan ihmissuhteista ja toisiin suhtautumisesta. 

Leiri loppui lauantaina ja palasimme rattoisissa tunnelmissa kotiin. Kotiovesta sisään pääsyäni minut valtasi kuitenkin tyhjyys. Viikon viettänyt rauhoittumatta aloilleen kertaakaan ja nyt palasin tyhjään kotiin, josta ei kuulunut ääntäkään. Makasin hiljaa tuijottaen kattoa lauantai iltapäivän.

Sunnuntaina oli heti vuorossa konfirmaatio. Aurinko paistoi, väsymys painoi, kaikilla. Hieman taisi myös jännittää, sen verran hiljaista porukkaa oli ennen messua. Kirkon jälkeen kiersimme isosten kanssa vielä halukkaiden juhlissa laulamassa, jos riparilainen niin halusi. Ihan uskomatonta, kuinka innokkaina nuorukaiset lauloivat sukulaisilleen useita veisuja. Keskusteluissakin oli havaittavissa kaipuuta eiliseen.

Nyt on ohi jälleen yksi rippileiri. Yksi muisto ja kokemus. Taisi olla myös viimeinen sellainen, ainakin isosena.

Sen verran jo ikäeroa. Isoskoulutus oli kuitenkin ehkä paras valinta mitä olen tehnyt elämässäni tähän mennessä. Hiljainen, ujo ja koulussakin kiusaamisen kohteena ollut poika, joka totesi eräänä päivänä, että menee isoseksi. Koulutuksen aikana siitä pojasta tuli äsken mainitun vastakohta, omasta mielestäni puhelias ja iloinen.

Minulle esitetään usein kysymys minkä takia olen mukana isosena, kysyjän kielellään jeesustelijana. Koko viime viikko on täydellinen vastaus siihen. Itse leirin lisäksi kukin voi pysähtyä miettimään asioita, muistella muistoja ja luoda yhdessä uusia. Sen kaiken hässäkän keskellä kukin meistä kasvoi jälleen askeleen ihmisenä, kukin omaan suuntaansa omalla tavallaan. Joku oppi jotain Jumalasta, joku itsestään. Yritin kertoa jo leirin aikana nuorukaisille, että pysähtykää, katsokaa ympärillenne ja nauttikaa, sillä tämä viikko elää vain tämän yhden kerran. 

Kiitos Elämännokka 3! 

Onko tässä enää mitään järkeä?

Mokasin. Tulin tänään mökiltämme Tammisaaresta,  mutta tottakai unohdin ottaa isäni kamerasta muistikorttini ulos, jolla olin kuvannut mökkikuvia tehdäkseni siitä postauksen. Sen aika tulee joskus. Mukavaa on ollut!

Hyppäsin aamulla  Karjaan juna-asemalta VR:n vietäväksi kohti Helsinkiä. Junalla matkustaminen on mielestäni paras tapa kulkea. Nopeaa, helppoa ja mukavaa. Maisemat vilisevät silmissä, mutta ne sentään näkee, toisin kuin lentäessä. Istuimetkin ovat autoa paremmat. 

Istuin siinä Kirkkonummen kohdalla kun huomasin penkin selkänojassa tarjous-mainoksen. Veturi-palvelun käyttäjille junamatkat hintaan 5€. No rekisteröidyin tietty sisään seuraavia matkoja varten. 5€ Helsingistä-Tampereelle ei ole paha hinta, itseasiassa melkein naurettava.

Saavuin kesäiseen Helsinkiin, jossa aurinkokin pilkotti hajanaisten pilvilampaiden välistä. Kamerakin oli  tottakai siellä missä ei pitäisi,vanhempien käytössä mökillä. Eikä puhelimen kanssa ehdi räpeltämään, koska kiire bussiin valtava. Vartti aikaa ehtiä Kamppiin ja sisään bussiin, joten kuville ei valitettavasti ollut aikaa.

HUH! Pari minuuttia jäi kelloon aikaan, kun ahtauduin laukkujeni kanssa Korsisaaren ovista sisään. 

"Kuus kaheksankymmentä", kuljettaja vastaa. Mutta miksi?!?! Helsingistä Tampereelle oli 5€ ja matkaa 190 kilometriä ja nyt minulta vaaditaan melkein kaksi euroa enemmän ja matkaa on 30 kilometriä, eikä matkustusmukavuus ole ihan samaa luokkaa kuin junassa... No ehkä 2030 saadaan Klaukkalaankin junayhteys, ehkä ei. En usko.

Sunnuntaina alkaa rippileiri! Toivottavasti säät vihdoin muuttuisivat auringoisiksi. Saan jälleen kerran, olla tekemässä niiden nuorien rippileiristä astetta paremman ja viihdyttävämmän, ehkä. Mutta ensi viikolla luodaan jälleen joukko uusia muistoja hyviä ja huonoja. 

Mökiltä ja riparilta sitten lisää viikon päästä!