PoWi Cup 2016!

Blogini on ollut kadoksissa jo ties kuinka kauan. En uskalla edes katsoa milloin edellinen päivitys on julkaistu. Elämä opiskellessa on mennyt vauhdilla enkä ole kovin monena iltana ehtinyt istua koneen kanssa, enkä varsinkaan kirjoittamaan asioistani. Aiheita kirjoittamiseen on valtavasti mutten en vain ole jaksanut nähdä vaivaa tämän eteen, mikä on kyllä ollut harmi. Nyt kuitenkin kun uusi vuosikin on alkanut (hyvin näin kuukauden jälkeen senkin huomaan) voisin koittaa panostaa tähän touhuun, sillä helkutin hauskaahan tämä on!

Yliopistolla tapahtumia on ollut nyt taas joululoman jälkeen pari kappaletta viikossa ja nyt lauantaina oli vuorossa PoWi Cup, eli akateemisen kyykän turnaus. Kyykkä ei varmaan kovinkaan monelle lukijalleni sano mitään, mutta kyseessä on siis laji joka on kuin mölkkyä, muttei mitään sinne päinkään. Eli kaksi joukkuetta koittaa poistaa pienet puiset palikat eli kyykät toisen joukkueen puolelta ja mitä enemmän palikoita jää jäljelle sitä huonompi tulos.

Aamu alkoi seitsemän jälkeen kun lähdimme Marin kanssa koululle ilmoittamaan joukkuetta mukaan turnaukseen. Ensimmäiset pelit olivat yhdeksän jälkeen ja niitä jatkui puoleen päivään asti. Musiikki soi, koulun piha oli täynnä haalareihin pukeutuneita teekkareita, alkoholi maistui ja kaikilla oli hauskaa.

Me emme kuitenkaan aloittelijoina saaneet paikkaa jatkopeleissä, vaan jouduimme tyytymään yhteen voittoon ja kahteen tappioon. Se ei kuitenkaan haitannut, vaikka toki itse olisin halunnut edetä vaikka kuinka pitkälle. En ole nimittäin vieläkään kesän jälkeen uskaltanut nauttia alkoholi muutamaa huikkaa enempää, jolloin useimmissa opiskelijatapahtumissa pääpainoni on jossain muussa. Olen silti edelleen päätöksestäni ylpeä ja pankkitilini saldokin on viime aikoina ollut kiitollinen. Huhtiniemen yhdeksäs kerros alkaa tulemaan kalliiksi.....

Niinkuin mainitsinkin valokuvaus on ollut murheen kryyni jälleen. Lauantaina viritin GoPro:n mukaani, mutta silti valokuva ja video materiaali jäi pieneksi. En tiedä mikä on, mutta sen nappulan painaminen on yllättävän vaikeaa. Ostin myös tuossa syksyllä uuden Macbook Pro:n johon asensin Pixelmator- kuvankäsittelyohjelman. Jospa sen hallitseminen motivoisi kuvaamaan myös enemmän!

Powicup päättyi osaltamme iltapäivällä josta aloitimme valmistautumista illan Stigin keikkaa ylioppilastalolla. Itse vetäydyin kuitenkin kotiin nukkumaan neljän tunnin päiväunet. En muista milloin olisin ollut niin väsynyt kuin loppuviikosta. Lopulta pääsin nukkumaan kello kahden aikaan, Stigin keikan jälkeen, joka noh ei jättänyt jälkipolville paljoa kerrottavaa. Pitäisi varmaan käydä nukkumaan nyt tätä kirjoittaessakin, mutta Super Bowl #50 valvottaa minua tämänkin yön. Noh huomenna voi nukkua mahdollisesti vaikka koko päivän.

Lisää kuulumisia pian!

-Sampo-

How you doing Friday?

Perjantaiaamuna kello soitti aamu yhdeksältä. Muiden ollessa risteilypöhinässä ja niin sanotusti Kankkusessa, olin itse iloisena ja pirteänä syömässä aamupalaa turvallisesti kotona. Eilisessä Abishowssa hajonnut tietokone vaati korjausta ja syötyäni otin laukun kantoon ja matkasin kohti Klaukkalan keskustan tietokoneliikettä. Jätettyäni rakkaani toisten huomaan otin suunnan koululle, jossa Wanhat olivat juuri alkamassa. 

 

Olin ottanut laukkuun mukaan myös kameran, sillä ajattelin että mukavaahan se olisi ottaa noista kuvia, niin itselleen kuin mahdollisesti jollekkin tanssijoista tai jos sattuisivat tätä vaikkapa lukemaan. Kameraan en muistanut salamaa ottaa mukaan ja runkokin oli minulle hieman vieras, joten osasta kuvista tuli mitä tuli. 

 Pääsinpä itsekkin tanssimaan viimeiseen tanssiin, jossa Wanhat hakivat katsomosta itselleen parin. Siitä ei luonnollisestikkaan ole kuvia, mikä voi olla näin jälkeenpäin mietittynä ihan hyvä asia.

Kouluesistyksen jälkeen Wanhat suuntasivat busseilla toisille Klaukkalan kouluille ja minä jatkoin hilpeää perjantaiaamun seikkailuani kohti kotia.

Kello lähestyi neljää iltapäivällä ja sade-/räntäsade masensi ulkona, silti uskaltauduin ulos ja otimme Leevin kanssa suunnaksi. Helsingin-Sörnäisen-Kattilahallin- ja Kallion lukion Wanhojen tanssit! Muutaman kerran eksyttyämme ja pihan ohi ajettuamme, onnistuimme suunnistuksessa. Aikaa toki meni hieman odotettua enemmän ja olimme hieman myöhässä, jolloin tanssahtelijat tanssivat jo avaustanssia.

Kallion tanssit olivat siis Kattilahallissa, joka on vanha Helsingin kaupungin hyöryvoimala, jossa nykyisin järjestetään erilaisia kulttuuritapahtumia ja tilaisuuksia. Tanssipaikkana erikoinen, ehkä jopa hieman kehno, mutta tunnelmallisesti käsittämättömän hieno paikka. Suuret pylväät keskellä hallia, jonka ympärillä Wanhat pyörähtelivät! Itselläni ei ollut kameraa mukana, vaan kuvasin ystäväni Majn kameralla, joka itse oli tanssimassa kyseisessä juhlassa. Kuvaaminen oli yllättävän hikistä puuhaa, sillä hallissa ei ollut istumapaikkoja, jolloin katsojat mudostivat tanssijoiden ympärille suuren piirin, jonka yli sitten kurottelin kameran kanssa.

Kalliosta Klaukkalaan paluuta seurasi lentopallopelit Harjulan koululla Leevin ja Miikan vanhempien ja heidän ystäviensä kanssa. Se on ihailtavaa kuinka omien vanhempieni ikäiset, arkisin kiireiset työelämässä juoksevat perheenäidit ja -isät kokoontuvat perjantaina kello 20 pelaamaan lentopalloa! Näin ystävänpäivänä tämä sopiikin kirjoittaa, sillä varsinkin aikuiselämässä on tärkeää, että on ystäviä ympärillä, ettei kaikki aika kulu vain työpaikan ja kodin välillä tasapainotellessa. Se on sitten ihan oma tarinansa kuinka minä vielä häviän siellä, on nimittäin sen verran sporttisia isiä ja varsinkin äitejä!

Ja näin lähestyi perjantaikin loppuaan. Abiristeilyn väliin jättäminen ei ollut huono asia, ei lainkaan, ainakin näiden kaikkien kokemusten perusteella! Eikä juhliminen sittenkään siihen loppunut...

Vaihdettuani vaatteet kotona ja peseydyttäni noin kello 22:30 tuli minulle idea, että jos sitä kävisi tervehtimässä vielä Arkadian Wanhoja heidän jatkoillaan. No Aleksin kanssa siinä kyytiä yritettiin löytää ja lopulta tasan keskiyöltä lähdimme kohti jatkopaikkaa. Ihan hauskaa oli puolentoista tunnin ajan jutella kaikkien niiden väsyneiden ja ryytyneiden kakkosten ja kolmosten kanssa, jotka olivat näköjään selvinneet risteilystä hengissä!

Kello 02:00 astuin kotiovesta takaisin sisään ja hetken mietin, että kirjoitan tämän päivityksen silloin, mutta totesin, että nyt vain nukun ja muistelen päivän ihmisiä, tansseja, nauruja, itkuja ja erityisesti niitä lukuisia ystäviä, joiden kanssa sain olla! Kiitos teille kaikki!

PS. Abiasustani ei minulla ollut yhtään kuvaa, mutta pienen kyselyn jälkeen löysin tasan yhden otoksen! Tziizus (O.o)

What's up Thursday!

Tänään oli se päivä! Tänään se loppuu! Abishow, penkkarit ja risteily, ei kun ei sittenkään tuota viimeistä!

Aamulla kello soi jo ennen kukonlaulua. Olin lupautunut jakamaan vielä loput penkkarikarkit abeille, laittamaan musiikin, videon ja esityksen kuntoon, sekä juontamaan vielä koko shown. Kaikki alkoi kuitenkin lahota käsiin 20 minuuttia ennen abishowta. Tietokoneeni hajosi lopullisesti ja jaoin karkitkin väärille henkilöille, vaikka juuri nuo kaksi asiaa olin luvannut hoitaa, en mitään muuta.

No pikaisen sähläyksen ja paniikin jälkeen löysimme koululta koneen, johon saimme ladattua esityksen Facebookista, musiikit soivat puhelimen kautta ja videota ruvettiin etsimään ylimääräisiltä muistitikuilta. Karkkeja ei valitettavasti voinut korvata.

Abishow meni yllättävän hyvin kaikista alun vaikeuksista huolimatta ja tunnelma oli kyllä ihan mahtava! Vapautunut, hauska ja innostava. Yleisössä istuneet ykköset ja kakkoset olivat mukana jutuissa ja nauroivat, taputtivat ja huusivat. Opettajatkin suostuivat heittäytymään, vaikka välillä itsekkin mietin, että kehtaisiko noita kaikkia temppuja tehdä edes oppilaana. Kiitos siis varsinkin heille! Vaikkei Abipäivä todellakaan ollut kaikkien yhdessä tekemä tuotos, oli se silti uskomatonta kokea yhdessä, kaikkien kanssa. Kaikkien kasvoilla paistoi hymy aamu varhaisesta asti.

Abishowta seurasi tietenkin Penkkarit! Rekkojenkaan hankkiminen ei ollut itsestään selvyys ja pitkään etsittiinkin rekkoja tai ihmisiä, jotka niitä tilaisivat. Kun näin nuo kolme Kantakaivun punaista rekkaa rivissä koulun parkkipaikalla, helpotus valtasi minut, sillä jälleen oli selvitty yhdestä esteestä. 

 Noin kello 11 aloimme raahautua rekkoihin. Vielä viimeiset lakanoiden kiinnitykset ja homma oli sillä selvä. Ja näin hilpeä karavaanimme lähti matkaan! Kolmen rekan voimin joista kaksi olivat täyteen pakattuja ja se kolmas, no siellä oli vain parikymmentä abia, mutta tunnelma siinä oli sitäkin parempi!

Lakanoista olen ylpeä! Ideoita niihinkin etsiittiin taas ehkä liiankin kovalla vaivalla, eikä kukaan oikein ilmoittanut kiinnostusta tehdä asiaa, paitsi tämä pieni porukka, joka väsäsi lakanoita vielä keskiviikko iltana kello 19 koulun aulassa.

Kiersimme Klaukkalan alueelta neljä koulua, joista 3 olivat ala-asteita ja yksi oli yhteiskoulu. Tiukkaan oli asetettu säädökset ja säännöt siitä, milloin ja mistä heitetään, etteivät lapset jäisi alle. Saavuttuamme jokaiselle koululle, ei yhtäkään ohjetta noudatettu, mutta eipä onneksi käynytkään mitään. Tunnin hurvastelu oli kyllä yksi kokemus lisää jo tälle vuodelle! Näitähän kertyy ihan liukuhihnalta nykyään!!

Saavuttuamme koululle alkoi valmistautuminen Abiristeilylle. Osa kävi syömässä ja osa vaihtoi vielä vaatteitta ja pakkasi laukkujaan iltaa varten. Eräs poika ei kuitenkaan vaivannut päätään tuollaisilla asioilla sillä hänellä oli aivan muita suunnitelmia torstai illalle kuin abiristeily, hän oli päättänyt mennä lääkärille!

Päätökseni herätti paljon kysymyksiä ja osalle tuntui täysin käsittämättömälle etten halunnut lähteä laivalle juhlimaan tälläisen päivän päätteksi. Kesällä risteilyä varatessa, minusta tuntui välillä, ettei se ehkä kuitenkaan ole minua varten, joten päätin etten vaivaa asialla mieltäni sen enempää. Ilmoitin etten tulekkaan ja olin kyllä päätökseeni tyytyväinen, vaikka toki risteilylläkin olisi varmasti ollut ihan mukavaa!

Minun torstai-iltaan kuului jotain aivan muuta kuin juhlimista. Lähdimme Miikan ja Leevin kanssa kohti Helsinkiä ja Mäkelänrinnettä kello 16 aikoihin. Minulla oli varattu aika Dextraan jalkani takia, joka ei ole vieläkään kunnossa, vaan patti mollottaa jalkapöydässä edelleen viiden kuukauden jälkeen. Leevillä taasen oli kunniatehtävä käydä korvaamassa Mäkelänrinteessä puuttuvaa tanssiparia yhden illan ajan. Miikalla oli lentopallotreenit ja hän oli myös lupautunut Leevin ja minun kuskikseni.

Jätettyämme Leevin tanssiparinsa hoivaan, kävimme katsomassa Miikan tyttöystävää Minnaa, joka asuu aivan koulun vieressä. Hetken aikaa siinä oltuamme söimme koululla ja jatkoimme matkaa kohti Munkkivuorea ja Dextraa, jossa jalkani taas kerran tutkittaisiin.

Kaikkien näiden tapahtumien jälkeen tarkoituksena oli mennä keskustaan syömään ja viettämään iltaa kolmistaan. Lääkäristä palattuani Märskyyn, oli Leevi jo valmiina, mutta Miikkaa ei kuulunut, sillä treenit olivat alkaneet sen verran myöhään, ettei hän ehtisikään meidän kanssamme!

Menimme kuitenkin syömään, mitä erikoisimmassa, mutta ehkä hauskimmassa seurassa mies muistiin! Leevi pyysi tanssiparinsa mukaamme syömään ja Miikkaa tuli korvaamaan oma äitini! Näin me neljä matkasimme Maya- ravintolaan Rautatieasemantorin kulmaan ja ai että oli hyvää ruokaa. 

Pari tuntia kului lentäen ja kotiin palasimme noin kymmeneltä illalla. Itse kirjoitan tätä nyt, kun kello on puoli 1 perjantaina. Muut abit ovat jossain päin Suomenlahtea juhlimassa. Pitäkää hauskaa, sillä minä ainakin pidin!

Ja hei nythän tämä vasta hurjaksi käy, sillä huomenna ohjelma pitää yllä loistavaa tasoaan. Sitä seuraa hiihtoloma, matka Kuopioon ja uusi yritys inssistä, jonka onnistuin tiistaina repuuttamaan! Tämä oli valtavan pitkä päivitys! Valtavasti minulta uupuu kuvia, mutta katsotaan, jos abishowsta tulisi sitten vielä ihan omaa juttuaan kuvien kera!

Replay to 2014!

En aikonut tehdä tätä päivitystä ollenkaan. Jotenkaan ei innostanut kertoa mitä mennyt vuosi toi tullessaan vaan ennemminkin mitä tuleva vuosi tuo mukanaan. Päätin kuitenkin, että muutaman kuvan lisääminen viime vuodesta olisi kuitenkin ihan mukavaa ja mahtuihan sinnekkin sellaisia hienoa juttuja, joita en koskaan tänne ole kertonutkaan tai joista olen ohi mennen maininnut. 

2014 oli vuotena miltei napakymppi. En osaa sanoa mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin tai mitä jätin tekemättä. Tein niitä asioita joista haaveilin, niitä juttuja joita halusin tehdä. Ensimmäisen kerran vapauduin niistä kahleista, etten kehtaisi/uskaltaisi tehdä jotain, a) koska saatan epäonnistua tai joku saattaa nauraa minulle b) koska en jaksa.

Viime vuonna toteutin monta elämän mittaista unelmaani, monta pienempää haavetta ja monta yhtäkkistä päähänpistosta, joista seurasi ihan mahtavia asioita, uskomattomia ihmisiä ja unohtumattomia hetkiä.

Heitetääs tähän pari kuvaa vielä viime vuodelta: 

-Kiina-

Blogini 33 kirjoituksesta yksi kolmasosa liittyy tuohon matkaan... Pelkäsin matkaamista Kiinaan, ihan oikeasti pelkäsin etten palaisi sieltä elossa. Olin 100% varma, että löydän itseni kiinalaisen sairaalan sängystä syötyäni kalaa tai äyriäisiä huomaamattani. Ja lähellä se olikin....

Mitä siellä oikein tapahtui?

Tuo matka oli kuitenkin jotain ihan käsittämätöntä ja muistan vieläkin sen hetken kun palasin kotiin ja astuin Helsinki-Vantaan liukuovista ulos odotusaulaan helpottuneena ja onnelisena. Taisi silloin muutama onnen kyynelkin tulla niin minulla kuin äidillä joka näki poikansa ilmeestä miltä hänestä tuntui.

         

 

-Koulu-

Koulun kannalta vuoteen mahtui opiskelun lisäksi vaikka mitä kaikkea. Käytännössä tuo Kiinankin matka sopisi tähän sillä koulun kauttahan sinne mentiin. Oli Wanhoja, ylppäreitä sekä Vaellusta. Itsestäni tuntui että annoin kaiken mitä irti itsestä lähti niin koululle ja koulunkäynnille. En ehkä opiskelulle, vaan sille kaikelle muulle mitä koulu on. Ystäviä, kasvamista, uskaltamista, elämyksiä. Välillä kyllä vähän liikaakin ja numerot olivat mitä olivat ja itse olin lupautunut 65 eri paikkaan ja tehtävään...

Kuluvassa jaksossa minulla on musiikin kurssi ja voin nyt myöntää, että otin kurssin ihan vain siksi, että jo ala-asteella haaveilin laulaa mikkiin. Yläasteella lauloin mielelläni laulukokeita, mutten kertaakaan laulanut muiden kuullen.

Nyt totesin itselleni, että jos asiasta on jo vuosikaudet pähkäilty niin tehdään se nyt vielä kun siihen on se yksi ja viimeinen mahdollisuus ja lauletaan sinne mikrofooniin ja katsotaan oliko se niin hienoa, kuin sitä silloin pienenä ajatteli.

Siihen en itse voi vastata muuta kuin että kivaa se ainakin oli! Kuuntelijoista en tiedä....

Koulussa ei opita vain paraabeleja vaan myös elämää.

-Jalkapallo-

Oma pelaaminen oli mitä oli... Jalka on edelleen rikki ja lääkärille pääsyä odotellaan... 

Mutta valmentajaksi ryhtyminen toi lisää väriä vuoteen. Kaksi kertaa viikossa niiden viisi vuotiaiden hulivilien kanssa palloillu on joskus parasta hommaa koskaan, mutta jos ei ajatus ole täysin mukana ei ole pojillakaan intoa kuunnella tai totella. Vuoden paras palkka on ollut ne hymyt ja naurut niin kentällä kuin vaihtopenkillä. Valmennus onneksi jatkuu vielä tämänkin vuoden, ainut että armeija päättää urani toivottavasti vain hetkeksi heinäkuussa. 

-Riparit-

Kaksi leiriä oli, joista toinen hiihtolomalla ja toinen heti heinäkuun alussa. Vaikka sitä luulisi, että isonen vain on leirillä, eikä muuta. Niin tosiasiassa sitä on itsekkin oppimassa siellä jotain, ei ehkä kristinuskosta, mutta itsestään ja niistä nuorista enemänkin. Saa olla osana heidän kasvuaan lapsista aikuisuuteen. Itse ainakin olen sitä mieltä, että rippileiri on se hetki kun lapsuus jää taakse ja jokainen löytää sen oman polun jota seurata. Niin se oli minulla ainakin aikoinaan. 

Mutta niin sellainen oli vähän mun viime vuosi ja jos tämä vuosi on lähellekkään samanlainen olen iloinen! Mutta tottakai tästä vuodesta tulee jälleen astetta parempi, sillä nyt kun vauhti on päällä miksi sitä hidastaisi kun voi vain antaa mennä ja katsoa mitä edestä löytyy.

Ja hei unohdin vielä tämän yhden mistä en kertonut mitään silloin kun tämä tapahtui. Olimme syyslomalla Kanarian saarilla, Maspalomasissa. Ylitin itseni, ylitin todellakin itseni. Kävin eräänä päivänä maastopyöräilemässä lähiseudulla. Katoin netistä ennen matkaa, että siinä vois olla jotain uutta ja jotain sellaista mitä en oo ikinä kokeillu.

40 kilometriä poljin maastopyörällä noissa maisemissa! Hiljaisuus keskellä erämäätä, +28 astetta. Sitä tajusi kuinka pieni ihminen onkaan pyöriessäni noitten vuorten välissä ja hetken jo luulin etten koskaan selviäisi pois sieltä, samalla kun perheeni makasi uimarannalla.

-Sampo-

Pakkasyö!

Olin viime yönä tulossa kaveriltani kotiinpäin kirpeän pakkasen vallitessa ulkona. Huomasin, että erilaiset valot loistavat kuin pilareina taivaalla. Tuo Haloilmiönä tunnettu valoefekti sai minut kaivamaan kameran vielä esille ja kävin ottamassa muutaman valokuvan, mutteivät ne tietystikkään onnistuneet ollenkaan kun kerrankin kävin kuvaamassa jotakin oikein tarkoituksella. Pakkanen pakotti luovuttamaan 20 minuutin jälkeen.

Yöllä oli käsittämätön tunnelma. Aivan hiljaista, muutamaa autoa lukuunottamatta. Tähdet loistivat kirkkaina ja muutama lentotähtikin näkyi! Sitä rupesikin miettimään kuinka pieniä me täällä olemme, kun katsoi kauas avaruuden ihmeitä.

Kävin tänään myös Helsingissä alennusmyynneissä, katsomassa itselleni uusia kauluspaitoja, mutta eipä mennyt sekään ihan nappiin. Sovitin Dressmannin mallipaitoja ja totesin että S- on parempi, sillä on sopivan tiukka päälläni. No ostin sitten kaksi S- kokoista paitaa, mutta kotiin päästyäni testasin niitä ja eiväthän ne olleet lainkaan samankokoisia kuin se mallipaita. Puristivat ja kiristävät jokapuolelta. Täytyy siis käydä vaihtamassa ne lähipäivinä...

-Sampo-

Valkeaan aamuun mä heräsin!

Avaan sälekaihtimet pimeään ja synkkään lauantai aamuun. Siellä sataa vettä, satoi eilenkin ja sataa varmaan tänäänkin.  Mitäs jumalaista tämä nyt oikein on? Onko se... voiko se olla... ONHAN SE! 

Kamera kouraan ja ovesta ulos. Äiti tarjosi aamupalaa, huikkasin takaisin että palaan pian. Maa oli aivan valkoinen, puut olivat aivan valkoiset, kaikki oli aivan valkoista, jopa taivas. Kello oli vasta puoli yhdeksän kun tartuin lapion varteen ja putsasin pihakivetyksemme puhtaaksi ja ehkä hieman tylsäksikin kaiken sen lumen keskelle.

Tallustin lumihangessa johon ei ollut vielä ehtinyt kukaan koskemaan. Ei lumiaura, ei mummot, eikä koirat tai niiden jätökset. Olin aivan yksin tuolla hiljaisuudessa. 

Saa nähdä alkaako se talvi vielä, vai sulaako kaikki tuo kauneus pois. Joulukuuta se piristi kuitenkin ja joulumielikin alkoi jo pikkaisen sykkimään tuolla jossain, kehoni uumenissa.

Kiitos tästä lauantaiaamusta!
-Sampo-