Taistelussa kaikkensa antaneet...

Lähdin armeijaan samalla innolla kuin ranskalaiset ensimmäiseen maailmansotaan! No ei vaiskaan. Oikeasti lähdin ihan kohtuu hyvillä mielin, eikä minulla ollut mitään asiaa vastaan. Tulevaisuuden suunnitelmat näyttivät selviltä ja opiskelupaikat olivat hanskassa. Kaikki ei kuitenkaan sujunut ollenkaan niin kuin olin toivonut ja nyt tuloksena on se, että istun tässä penkillä tällä hetkellä täysin toimettomana.

Ensimmäiset kaksi viikkoa armeijassa olivat raskaita minulle. Ei se tekeminen tai siellä oleminen, ne eivät niin sanotusti hajottaneet ollenkaan. Minun kohdallani hajotti tekemättömyys tai siitä koituva vaiva. Maanantaina 6.7 kun saavuin Kouvolan sademetsiin pyöri minulla mahassa, ruoka ei maistunut lainkaan tai tuli välittömästi ulos kehostani. Olotilani heikkeni stressaavien ensimmäisten neljän päivän aikana ja torstaina oltuani täysin loppu varsinkin henkisesti hakeuduin lääkäriin. 

Toukokuussa leikatut jalkapöytien eksostoositkin alkoivat vaivata päivä päivältä enemmän kävellessä, marssiessa tai juostessa. Lääkärireissun tuloksena oli viiden päivän "vapautus" eli käytännössä sairasloma palveluksesta. Vietin päivät tuvassa istumassa, samalla kun muut rymistelivät pihalla tai harjoittelivat aseiden käsittelyä. En saanut poistua tuvasta ilman lupaa vessaa kauemmas, eikä ollut kyllä syytäkään. Tuli viikonloppu ja lopulta maanantai, istuin edelleen siinä punkan reunalla. Jalkani olivat silti kipeät jatkuvasti, sillä kengät oli pakko laittaa jalkaan jos halusi mennä syömään. Ruokailessa olin ns. vapautustaistelija, vemppa, vempula eli taistelussa kaikkensa antanut, joka kulkee ruokailuun omassa mudossaan ja menee viimeisenä syömään ja saa ohi mennessään kaikkien muiden katseet. Minua ne katseet eivät haitanneet, vaikka minua katsottiinkin kuin saastaista kadunkulmassa. Masentavinta oli se, että osalla oli hermovaurioita, rikkinäisiä nivelsiteitä ja sellaisia ongelmia joiden katsominenkin teki pahaa. Minulla vain ummetusta ja kipeä jalkapöytä.

En ole koskaan taistellut itseni kanssa niin paljoa, pitääkseni itseäni vain yksinkertaisesti pystyssä. Tuntui kuin olisin ollut korttitalo joka huojuu tuulessa kuin viimeistä päivää, aivan kaatumisen rajoilla. En vain halunnut näyttää asiaa kenellekkään, vetäydyin mieluummin kuoreeni murehtimaan. Pelkäsin muiden reaktiota ja ajatuksia surevasta nössöstä. Kävin kuraattorin luona. Sain murtua aivan vapaasti siellä, mutten saanut kuitenkaan muuta apua kuin kuuntelevan korvan ja lähetteen uudestaan lääkäriin. Lääkärillä oli huoli vain mahdollisista leikkauskuluista jos jalkojeni kunto pahenisi ja pahaolo kyllä varmaan helpottaa päivien myötä, ainakin hänen sanojensa mukaan. "Tule kuitenkin ensi viikolla tänne, jos olo ei helpota niin katsotaan josko palvelusluokkaa pitää muuttaa.."

Lomat lähestyivät ja ajattelin niiden parantavan kahden viikon haavat. Muistan kun pääsin kotiin perheeni katseiden eteen, jotka ylpeinä katsoivat armeijapukuista nuorta miestä. Istahdin sohvalle aivan hiljaa, en pystynyt avaamaan suutani. Viikonloppuna kavereidenkaan kanssa ei ollut kivaa, mukavinta oli vain olla hiljaa kotona.

Palasin lomilta ja olin täysin rikki. Sain lomalla nukuttua hyvin, samoin armeijassa, mutta silti olin väsynyt ja uupunut. Jatkuva jännitys, stressi ja pelko väsytti sisältä päin. Pelkäsin täysinkin turhia asioita, kuten ampuraradalla oloa. Joka on kyllä nyt jälkeenpäin ihan järkevä pelko. Milloin vain se viereinen kaveri olisi voinut ampua minut vahingossa tai tahallaan. Enemmän minua pelotti se vahinko skenaario, sillä osalla ei ollut minkäänlaista kykyä kuunnella ohjeita ja toimia niiden mukaisesti.

Mutta niin maanaintana menin sitten lääkärin luokse ja tässä sitä nyt ollaan. Palvelukseni keskeytettiin eli sain E:n paperit. Alustava jatkaminen on vuoden päästä, mutta en usko että palaan silloin. Sillä seuraavana pitäisi mennä opiskelemaan Lappeenrantaan. En pidä itseäni kuitenkaan valmiina siihen kaikkeen. Yksin täysin vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten kanssa ja vieraan esteen edessä, nimittäin itsenäistymisen. Selviän kyllä paikasta ja ihmisistä, myös varmaan elämisestä siellä ja päivittäisistä rutiineista. En vain haluaisi luopua tästä mitä täällä on. Perhe, kaverit, harrastukset, valmentaminen, ilo, rakkaus ja turvallisuuden tunne. Vaikka armeijassakin tupani oli täynnä mahtavia hemmoja, kavereita joiden menettäminen harmittaa suunnattomasti, niin silti tunsin itseni jotenkin yksinäiseksi ilman kaikkia vanhoja tuttuja.

Huomenna pitäisi katsoa asuntoa ja matka eteenpäin alkaisi kuun viimeisenä päivänä. Eli minulla on nyt kuukausi aikaa sulatella tilannetta, joka tuntuu maailmanlopulta. Luovutin armeijan, jätän kaiken tämän ja muutan yksin muualle. 

Olipahan synkkä teksti, mutta noin se kaikki kyllä tällä hetkellä on. Ehkei se kaikki ole niin synkkää sillä eihän tässä nyt muuta kuin suunnitelmat vähän muuttuneet, ainakin äidin mukaan. 

-Sampo-

Juhannus!

19 kesää sitten vietin elämäni ensimmäisen juhannuksen Lohjalla, perhetuttujemme pihajuhlissa. Ylempi kuva on sitten varmaan 6 vuotta myöhemmin samoista juhlista, jostain hiekkalaatikon reunalta. Eilen sitä pohdittiin kuinka ensi vuonna tulee jo 20 vuotta täyteen. Ensimmäisenä juhannuksena oli vain vanhempieni kaveriporukka ja pari vastasyntynyttä lasta, itse 8kk ikäisenä. Vuodet ovat kuluneet, mutta juhannuksen juhlapaikka on pysynyt samana. Hauskinta on ollut seurata meidän lasten kasvua, niin kuvien välityksellä kuin paikan päällä. Olin eilen lapsista vanhin ja kun muistelee parin vuoden takaisia juhannuksia, tuntuu kuin ympärillä olisi täysin eri lapset. Emme  näe toisiamme vuoden aikana koskaan, vain juhannuksina, mutta silti jokainen aatto on yhtä sujuva ja puhelias. Toki unohdan osan nimet jo vuoden aikana, jopa saman illan aikana, mutta se vain kuuluu asiaan!

Tänä vuonna olin muuten ensimmäistä kertaa kuskinamme tuonne Lohjalle! Siksi sainkin määrätä, että lähdemme hieman aikaisemmin kuin normaalisti, jotta ehtisin vielä kavereiden luokse Vilmalle, viettämään iltaa. Olin ajattelut juoda muutaman juhannuksen kunniaksi, mutta päätäni vaivasi viime viikonlopun laivareissu joukkueemme kanssa Maarianhaminaan. Join puoli tuoppia ja kehoni sekosi täysin, aivan kuin olisin kärsinyt ruokamyrkytyksestä. Oletin sen olleen vain auringonpistos, mutta jotenkin silti toivoin ettei sama toistuisi sattumaltkaan. No siinä ruokajuomana otin sitten yhden lonkeron, jonka juotuani alkoi deja vu, ei näin voi taas käydä...

Maha sekosi, oksetti, oli kylmä ja väsytti. Hetken istuttuani ja täristyäni tajusin, että illalla tulee olemaan samanlainen päätös kuin laivalla. Makaan puolen tunnin taistelun jälkeen sängyssä nukkumassa ja niinhän siinä sitten kävi. Keho tyhjeni kokonaan ja niin kipeää ei olekkaan hetkeen tehnyt mahassa. En ymmärrä mikä mahaani vaivaa, sillä join eilen Lohjalla kuohuviinilasillisen ilman ongelmia, mutta olut ja lonkero ovat kumpikin nousseet ylös samantien. Refluksiivikin oli ollut sen verran voimakas, että molemmista silmistä katkesi verisuonia ja nyt ne ovat mustelmilla... Ilta päättyi siis lyhyeen ja loppujen lopuksi juhannuksesta jäi todella kaksi jakoiset mietteet... Ystävät ja perhe olivat ihania, niin Lohjalla kuin Vilmalla, mutta itse olen sekaisin näköjään fysiisesti kuin vähän henkisesti, sillä nyt on ollut taas alamäkeä. En tahdo saada mitään aikaan ja olen vähätellyt itseäni taas ihan tarpeeksi. Toivottavasti aurinko nyt vielä ehtisi paistaa ennen armeijaan astumista!

Hyvää myöhäistä  Juhannusta kuitenkin kaikille! Sekä lämmintä kesää!

Yhden matkan loppu on toisen alku

Pysähdyin kirjoittamaan viimeinkin. Se on ollut viime aikoina vaikeaa, sillä en ole löytänyt itsestäni sitä ajatusta ja kipinää. Päivät kuluvat ja hienoja hetkiä tulee toinen toisensa perään, mutta en vain ole osannut pysähtyä miettimään niitä. Aina kun kirjoitan blogia saan olla ja istua. Olla ja miettiä. Olla ja nauttia. Nauttia niistä hetkistä, ennen kuin ne kuluvat ohi, niin kuin ovat taas pikkuisen tehneet, sillä tuntuu etten saa tai pysty kirjoittamaan viime viikosta tänne. Teen sen silti, sillä niin paljon tapahtui viimeisellä viikolle ennen lukion päättymistä, viimeisellä viikolla ennen lomaa

 ja siitä alkavaa kesää.

-Tiistai  Keskiviikko-

Tiistai ja keskiviikko kuluivat Otaniemessä, Espoossa. Aurinko paistoi ja älytön määrä opiskelijoita oli matkalla samaan määränpäähän, vielä melko tuntemattomaan ja minulle täysin mahdottomaan tavoittaa eli yliopistoon lukemaan matematiikka, kemiaa, fysiikkaa tai jotain niiden väliltä. Edessä oli kuitenkin pääsykokeet jotka eivät minua hirveästi liikuttaneet, kun päätin toukokuun aikana ettei ympäristöenergia ole minun juttuni. Kävin kuitenkin katsomassa menoa ja hymyilemässä kesäisessä kelissä. 

Jalkani takia en päässyt osallistumaan Vierumäen liikunnanohjaaja- koulutuksen testeihinkään, joten armeijan jälkeen on aika pohtia tulevaisuutta uudestaan.

-Torstai Perjantai-

Torstaina olin rakkaan ystäväni Maj:n teatteriesityksessä Helsingissä. Tajusin alkuviikosta kuinka välinpitämätön olin ollut asiaa kohtaan, vaikka muistin esityksien olevan joskus niihin aikoihin. En siltikään ollut tehnyt elettäkään, minua hävetti, sillä lopulta Maj kysyi olenko tulossa katsomaan. Tottakai olin, tai no ilman Majn herätystä siitä, ettei iltoja enää ole montaa, en olisiehkä kuitenkaan muistanut mennä... Mutta onneksi menin!

Tajusin kevään aikana kuinka pahalta voi tuntua kun jää työttömäksi tai eläkkeelle. Sama masennus iski minuun tajuttuani etteivät arkipäiväni enää rakennu kello seitsemän herätyksille ja koulupäivän rutinoidulle aikataululle. Heräsin koko kevään kello 7, mutta nyt suuntana oli alakerta. Matka tuntui joka kerta yhtä pitkältä ja turhalta. Alakerrassakaan ei tapahtunut mitään, mutta jo tunti oli päivää kulunut. Istuin sohvalla, vaihdoin asentoa makuulle, suljin television. 

Päiväjärjestyksen löytämiseksi otin viimeiseen jaksoon musiikki 5 kurssin. Vaikka se vei tasan 4 tuntia koko viikkona, huomasin viettäväni koululla joka kerta ylimääräistä aikaa ihan vain jutellessa kavereille tai syöden lounasta. Päivät jolloin ei ollut musiikintunteja, harjoittelin kurssin kappaleita. Kitaraankaan en ole koskenut kuin pakosta ja no nyt tuon kurssin innoittamana. Musiikkikin päättyi kuitenkin perjantaina pidettyyn koulun konserttiin/kevätjuhlaan. En tiedä mikä biisikärpänen minuun puri kolmannen lukiovuoden aikana, mutta nyt löysin itseni lavalta neljään kertaan laulamassa ja kahdesti kitara kädessä. Harmi että tuon esiintymispelon voittamiseen meni melkein kuusi vuotta. Lukiouranikin olisi voinut olla täysin erilainen....

-Lauantai Sunnuntai-

Heräsin 5.36. En muista milloin minua olisi jännittänyt niin paljon etten saa nukuttua, tai no ehkei koskaan olekkaan. Saavuin koulun pihaan autollani ensimmäisenä. Koko piha oli tyhjillään ja sain auton paraatipaikalle etuoven eteen! Astelin puku päällä sisään, jossa keittäjä onnitteli minua. Tänään on se päivä kun se kaikki päättyy. Kolme vuotta, elämäni parasta sellaista, joiden aikana olen kasvanut pojasta, noh ehken vielä mieheksi, mutta ainakin hieman isommaksi pojaksi! Annoin lukiolleni kaiken mitä itsestäni irti sain ja otin vastaan niin paljon kuin kehtasin ottaa, joskus ehkä liikaa, joskus liian vähän. Olin etuoikeutettu käymään Kiinassa, valloittamaan Lapin erämaat, tanssimaan häkellyttävän kauniin neidin kanssa Wanhat ja tutustumaan uskomattoman hienoihin ja erilaisiin ihmisiin.

Tuota hetkeä seurasi, se mitä olin jännittänyt kuin pieni lapsi joulupukkia. Pääsin laulamaan koulumme omaa tunnussävelmää Kultaista Joutsenta. Muistan vieläkin jokaikisen kehoni liikkeen, kuinka ihoni meni kananlihalle heti oman osuuteni päätyttyä ja kuinka näin ne kasvot ja ilmeet seuraamassa tilannetta. Osalle tilanteeseen pääseminen tuntuisi kamalalta, mutta minusta se oli yksi hienoimmista asioista mitä sain lukiossa tehdä. Joku oikeasti on sitä mieltä että juhlat eivät mene ainakaan ihan pilalle kun minä laulan! 

Pihalle päästyäni on näköjään lakkinikin mennyt vinoon, eikä sitä koskaan korjattu, sillä jokaisessa päivän kuvassa se on vinossa. Kukaan ei myöskään halunnut sanoa minulle mitään, mutta ehkä se ei maata kaada! Itsetuntoni kylläkin..Iltapäivä jatkui kotona sukulaistenja ystävien kera, joita minulla on itseasiassa aika vähän, mutta tunnen heidät silloin sitäkin paremmin. Tai oikeastaan näen heitä ihan liian harvoin. Siitä kertoo se etten osannut enää yhdistää kaikkien kasvoja nimiin tai toisinpäin... 

Ilta jatkui Kaivohuoneella, johon olimme ystävien kanssa ostaneet liput. Hauskaa oli vaikka sekin hauskuus loppui aikoinaan, sillä sunnuntaina oli valmennettavieni turnaus ja hei, enhän minä osaa pysyä paikalleni sen vertaa, että osaisin omista lakkiaisistani nauttia loppuun, vaan poistuin hiljaa pois ennen muita!

 

Yritin keksiä tähän jotain hienoa lopetusta, mutta en osaa sanoa muuta kuin 

Kiitos ja anteeksi näistä kolmesta vuodesta! 

Dopingilla yliopistoon?

Ylioppilaskokeet olivat noin kuukausi sitten. Tulokset olivat alustavasti ihan kelvollisia siihen verrattuna kuinka vähän näin vaivaa niiden eteen. En tykkää teorista, jota pitäisi vain päntätä tuota yhtä koetta varten, jos en saa sitä soveltaa mihinkään sen jälkeen. C ja M ovat kuitenkin melko hyviä arvosanoja, joten kokeet menivät siis riittävästi.

Edessä on kuitenkin haku korkeakouluihin. Jälleen täytyisi lukea, joko kolme kirjaa kauppatieteitä, 600 sivua artikkeleita liikuntatieteelliseen tai oppia laskemaan lukion oppimäärän "mahdottomiksi" todetut tehtävät ympäristöenergian alalle. Mikään vaihtoehdoista ei innosta. Kaikkiin vaaditaan aivan jumalattomasti duunia, mutta onko se lopputulos sen arvoinen?
Kavereiden kanssa nousi esille tänään lukemisen vaikeus, kuinka sitä ei vaan jaksa istua ja kuinka kivien katselukin tuntuu mielenkiintoisemmalta. Joku sitten nosti esille parin vuoden takaisen jutun ylioppilaslehdestä , jossa briteissä opiskeleva suomalainen kertoi minulle täysin uudesta ilmiöstä. Jaksaakseen pitkiä opiskelujaksoja yhtämittaisesti osa opiskelijoista käyttää erilaisia piristäviä lääkevalmisteita. joiden avulla he pystyvät omien sanojensa mukaan lukemaan vaikka 8 tuntia putkeen tuntematta väsymystä.

Jäin siinä sitten pohtimaan, että tähänkö nykypäivänä on tultu. Onko ihmisten välinen kilpailu johtanut siihen, ettei oma suorituskykymme riitä enää edes oppimiseen, vaan siihenkin tarvitsemme "dopingia", jotta olisimme parempia kun ne muut. Ymmärrän sen, että unelmien saavuttaminen vaatii työtä ja uhrauksia. Uhrauksia omasta ajasta, jaksamisesta ja muista unelmista, kun päämääränä on jokin suurempi haave. Itselläni ongelmana on se, etten jaksa vaivautua noiden isojen haaveiden eteen. Samaan aikaan joku yrittää saavuttaa onnen hylkäämällä hetkellisesti kaiken muun, eikä sekään näköjään vielä riitä tuon jutun perusteella.

Tuo onnikin on käsitteenä erikoinen. Osalle onni on iloa, osalle se on saavuttamista, kolmannelle se on se että saa olla yksin. Ja jos onnen saavuttaakseni minun pitäisi lukea, lukea, lukea, kunnes pääseen raatamaan vielä lisää vain siksi, että rahaa virtaisi tililleni, ei tuo onni olisi minua varten. 

Onneksi se ei sitä ole, jos en niin tahdo. 

Olipahan outo kirjoitus. Jos saat tuosta jotain irti, niin onnittelen! Koitetaanpa tiivistää vähän tätä julkaisu tahtia, sillä luonnoksia löytyy pilvin pimein, muttei vaan jotenkin nyt saa sitä mieluista lopputulosta.

Hiihtolomaa!

En tiedä oletteko huomanneet, mutta meidän ikiomaa Hiihtolomaa kutsutaan nykyisin Talvilomana. En tiedä onko niin ollut aina, itse heräsin siihen vasta maanantaina ja valtaisa tunnekuohu otti minusta vallan! Eihän se nyt näin voi olla... Järkytyksestä tyrmistyneenä tai jotain sinne päin, hakeuduin Wikipediaan, josta uskomatonta kyllä, löytyy omat sivut Hiihtolomalle ja sieltä tämäkin kriisi sitten ratkesi!

"Nykyään hiihdon merkitus talvilomalla on vähentynyt, mutta edelleen hyvin monet hakeutuvat laskettelemaan talvilomalla." - Wikipedia 2015

Vai että sellaista.

Omaan Hiihtolomaani kuului matka Kuopion Rauhalahteen perheen kanssa. Kylpylähotellissa tottakai pulikoitiin ja saunottiin, mutta muuten kolmen päivän matkaan ei oikein mitään sen erikoisempaa mahtunutkaan. Ruokaa, keilailua ja vähäistä ulkoilua, mikä ihmetyttää näin jälkeenpäin paljon. Miksi ihmeessä olin niin paljon sisällä?

Kuopiosta palasimme keskiviikkoiltana yhden pysähdyksen taktiikalla, joka sijoittui Mikkeliin, isäni tädin luo. Myös isän kaksi serkkua ja heidän perheensä tulivat käymään, sillä asuvat hekin Mikkelissä. Hienoa oli tavata sukulaisia pitkästä aikaa, varsinkin sellaisia joihin en ole ollut kauheasti yhteyksissä oikeastaan koskaan, enkä siten ole päässyt heihin tutustumaan kunnolla. Kuinka he silti tulivat jokainen koulujensa ja töidensä jälkeen tervehtimään, vaikka keskiviikko arkipäivään voisi kuulua paljon muutakin tärkeää.

Eilen torstaina oli inssi numero 2! Ensimmäinen päättyi toissa viikolla hylkäykseen, ja nyt oli aika ottaa härkää sarvista kiinni. Keksittyminen oli maksimissaan, mutta niin oli jännityskin ja heti kokeen alkuun tulikin hassuja ihme vaihdeongelmia ja pyyhkijät jäivät päälle. No muuten koe menikin hyvin, yhtä suojatielle pysähtymistä lukuunottamatta ja siihenhän se sitten niin. Ei onneksi tällä kertaa, sillä kokeenvastaanottaja ilmoitti päästävänsä minut siitä huolimatta läpi!

Ensimmäinen ajoreissukin tuli nopeasti, sillä heitin Aleksin tekonurmelle jalkapallotreeneihin, joihin minulla ei vieläkään ole asiaa jalkani kanssa. Nyt minulle on annettu kaksi eri diagnoosia ja kaksi eri leikkausaikaa. Voin näemmä valita, että kumpi kuullostaisi mukavammalta.... Onhan tämä ihan naurettavaa että 6kk:n jälkeen lääkäreillä on kaksi eri näkemystä jalastani ja kaikkien tutkimusten jälkeen minulle on tarjottu vain 2500€:n laskua kolmannesta leikkausvaihtoehdosta, jonka hylkäsin suoraan hinnan nähtyäni.

Turvallisesti pääsimme parkkipaikalle asti, mutta sitten tapahtui jotain mitä ei olisi saanut käydä. Kävelin pukukoppiin ja päätinkin sitten mennä mukaan juoksemaan ja potkimaan, vaikkei minulla varsinaisia pelikamoja ollutkaan mukana. Lenkkarit ja verkkarit olivat jo jalassa muutenkin, hikisen paidan lainasin kopista! Yllättävän hyvässä kunnossa olin, hämmästelin sitä itsekkin treenien jälkeen, vaikka pallotouchi oli ihan hirveää, vieläpä niillä lenkkareilla. Kotiin päästyäni mieli oli virkeä, mutta jalka oli punainen kuin paloauto ja hieman turvonnut....

Ylppäritkin lähetyvät ja tänään päätin tehdä itselleni jonkin sortin aikataulun lukemista ja elämää varten. Fysiikka, matematiikka ja terveystieto tulevat aiheuttamaan tarpeeksi päänvaivaa muutamaksi viikoksi, joten tuokin kalenteri näyttää jo melko hirveältä. Saa nähdä miten käy!

-Sampo-

What's up Thursday!

Tänään oli se päivä! Tänään se loppuu! Abishow, penkkarit ja risteily, ei kun ei sittenkään tuota viimeistä!

Aamulla kello soi jo ennen kukonlaulua. Olin lupautunut jakamaan vielä loput penkkarikarkit abeille, laittamaan musiikin, videon ja esityksen kuntoon, sekä juontamaan vielä koko shown. Kaikki alkoi kuitenkin lahota käsiin 20 minuuttia ennen abishowta. Tietokoneeni hajosi lopullisesti ja jaoin karkitkin väärille henkilöille, vaikka juuri nuo kaksi asiaa olin luvannut hoitaa, en mitään muuta.

No pikaisen sähläyksen ja paniikin jälkeen löysimme koululta koneen, johon saimme ladattua esityksen Facebookista, musiikit soivat puhelimen kautta ja videota ruvettiin etsimään ylimääräisiltä muistitikuilta. Karkkeja ei valitettavasti voinut korvata.

Abishow meni yllättävän hyvin kaikista alun vaikeuksista huolimatta ja tunnelma oli kyllä ihan mahtava! Vapautunut, hauska ja innostava. Yleisössä istuneet ykköset ja kakkoset olivat mukana jutuissa ja nauroivat, taputtivat ja huusivat. Opettajatkin suostuivat heittäytymään, vaikka välillä itsekkin mietin, että kehtaisiko noita kaikkia temppuja tehdä edes oppilaana. Kiitos siis varsinkin heille! Vaikkei Abipäivä todellakaan ollut kaikkien yhdessä tekemä tuotos, oli se silti uskomatonta kokea yhdessä, kaikkien kanssa. Kaikkien kasvoilla paistoi hymy aamu varhaisesta asti.

Abishowta seurasi tietenkin Penkkarit! Rekkojenkaan hankkiminen ei ollut itsestään selvyys ja pitkään etsittiinkin rekkoja tai ihmisiä, jotka niitä tilaisivat. Kun näin nuo kolme Kantakaivun punaista rekkaa rivissä koulun parkkipaikalla, helpotus valtasi minut, sillä jälleen oli selvitty yhdestä esteestä. 

 Noin kello 11 aloimme raahautua rekkoihin. Vielä viimeiset lakanoiden kiinnitykset ja homma oli sillä selvä. Ja näin hilpeä karavaanimme lähti matkaan! Kolmen rekan voimin joista kaksi olivat täyteen pakattuja ja se kolmas, no siellä oli vain parikymmentä abia, mutta tunnelma siinä oli sitäkin parempi!

Lakanoista olen ylpeä! Ideoita niihinkin etsiittiin taas ehkä liiankin kovalla vaivalla, eikä kukaan oikein ilmoittanut kiinnostusta tehdä asiaa, paitsi tämä pieni porukka, joka väsäsi lakanoita vielä keskiviikko iltana kello 19 koulun aulassa.

Kiersimme Klaukkalan alueelta neljä koulua, joista 3 olivat ala-asteita ja yksi oli yhteiskoulu. Tiukkaan oli asetettu säädökset ja säännöt siitä, milloin ja mistä heitetään, etteivät lapset jäisi alle. Saavuttuamme jokaiselle koululle, ei yhtäkään ohjetta noudatettu, mutta eipä onneksi käynytkään mitään. Tunnin hurvastelu oli kyllä yksi kokemus lisää jo tälle vuodelle! Näitähän kertyy ihan liukuhihnalta nykyään!!

Saavuttuamme koululle alkoi valmistautuminen Abiristeilylle. Osa kävi syömässä ja osa vaihtoi vielä vaatteitta ja pakkasi laukkujaan iltaa varten. Eräs poika ei kuitenkaan vaivannut päätään tuollaisilla asioilla sillä hänellä oli aivan muita suunnitelmia torstai illalle kuin abiristeily, hän oli päättänyt mennä lääkärille!

Päätökseni herätti paljon kysymyksiä ja osalle tuntui täysin käsittämättömälle etten halunnut lähteä laivalle juhlimaan tälläisen päivän päätteksi. Kesällä risteilyä varatessa, minusta tuntui välillä, ettei se ehkä kuitenkaan ole minua varten, joten päätin etten vaivaa asialla mieltäni sen enempää. Ilmoitin etten tulekkaan ja olin kyllä päätökseeni tyytyväinen, vaikka toki risteilylläkin olisi varmasti ollut ihan mukavaa!

Minun torstai-iltaan kuului jotain aivan muuta kuin juhlimista. Lähdimme Miikan ja Leevin kanssa kohti Helsinkiä ja Mäkelänrinnettä kello 16 aikoihin. Minulla oli varattu aika Dextraan jalkani takia, joka ei ole vieläkään kunnossa, vaan patti mollottaa jalkapöydässä edelleen viiden kuukauden jälkeen. Leevillä taasen oli kunniatehtävä käydä korvaamassa Mäkelänrinteessä puuttuvaa tanssiparia yhden illan ajan. Miikalla oli lentopallotreenit ja hän oli myös lupautunut Leevin ja minun kuskikseni.

Jätettyämme Leevin tanssiparinsa hoivaan, kävimme katsomassa Miikan tyttöystävää Minnaa, joka asuu aivan koulun vieressä. Hetken aikaa siinä oltuamme söimme koululla ja jatkoimme matkaa kohti Munkkivuorea ja Dextraa, jossa jalkani taas kerran tutkittaisiin.

Kaikkien näiden tapahtumien jälkeen tarkoituksena oli mennä keskustaan syömään ja viettämään iltaa kolmistaan. Lääkäristä palattuani Märskyyn, oli Leevi jo valmiina, mutta Miikkaa ei kuulunut, sillä treenit olivat alkaneet sen verran myöhään, ettei hän ehtisikään meidän kanssamme!

Menimme kuitenkin syömään, mitä erikoisimmassa, mutta ehkä hauskimmassa seurassa mies muistiin! Leevi pyysi tanssiparinsa mukaamme syömään ja Miikkaa tuli korvaamaan oma äitini! Näin me neljä matkasimme Maya- ravintolaan Rautatieasemantorin kulmaan ja ai että oli hyvää ruokaa. 

Pari tuntia kului lentäen ja kotiin palasimme noin kymmeneltä illalla. Itse kirjoitan tätä nyt, kun kello on puoli 1 perjantaina. Muut abit ovat jossain päin Suomenlahtea juhlimassa. Pitäkää hauskaa, sillä minä ainakin pidin!

Ja hei nythän tämä vasta hurjaksi käy, sillä huomenna ohjelma pitää yllä loistavaa tasoaan. Sitä seuraa hiihtoloma, matka Kuopioon ja uusi yritys inssistä, jonka onnistuin tiistaina repuuttamaan! Tämä oli valtavan pitkä päivitys! Valtavasti minulta uupuu kuvia, mutta katsotaan, jos abishowsta tulisi sitten vielä ihan omaa juttuaan kuvien kera!

Arki loppuu!

Viime tiistaina loppui lukioarki minun uraltani, ainakin toivottavasti. Nopeasti on aika mennyt ja muistan edelleenkin sen päivän kun aloitin Arkadiassa opiskelun, sehän oli suunnilleen viime viikolla. No koulupäivään koului perinteinen kesävaatteisiin pukeutuminen ja pieni pettymys oli se etten löytänyt vyölaukkua mistään. Toinen pettymys oli se etten ottanut itsestäni kuin tuon yhden kuvan, eikä kukaan muukaan ottanut, sillä sähläsin koko päivän ihan omiani. Ja miksi?

Kotiompelimo asialla!

Jakson viimeisenä koulupäivänä musakurssit pitävät Katusoittajaiset eli pienen konsertin. Itselläni oli se kauan mainostamani Musa 2 kurssi ja pääsin itsekkin esiintymään. Kyllä! Joku kehtasi laittaa minut soittamaan ja jopa laulamaan. Jännitin koko edellisen viikonlopun ja maanantai yön, mutta kun astelin sinne lavalle ensimmäisiä askelia, katosi suurin osa kaikesta hermostuneisuudesta ja ramppikuumeesta sen sileän tien.

Näin viisi päivää myöhemmin, olen tyytyväinen siihen, miten esitys meni, noin ensikertalaiselta. Kitarassa ja bassossakin sujui paremmin kuin yksissäkään harjoituksissa!

Koulu nyt ei kuitenkaan vielä loppunut vaan nyt se suurin työ vasta alkaa. Neljä ainetta pitäisi kirjoittaa, eikä aikaakaan ole enää paljoa. Silti keskityn ihan kaikkeen muuhun kuin lukemiseen. Jalkapallossa kaikki aika on nykyään valmentamista, sillä jalkaleikkaus on vasta ensi kuussa...
Positiivista on se, että sain tänään suoritettua ensimmäisen valmentajan tutkinnon, Puoli päivää kestävällä koulutuksella saa ensimmäisen asteen lisenssin ja matka kohti Suomen A-maajoukkueen valmentamista on alkanut, vielä 5 tasoa ja olen valmis!

Eilen (lauantaina) valmentamallani joukkueella oli turnaus Klaukkalassa ja siellä pyörittiin taas vajaa 4 tuntia. Tulokset olivat hyvät, mutta pelissä on paljon parannettavaa. Mitä? Pojathan on vasta 5 ja valmentaja mutisee tälläisiä tappion jälkeen. Mutta ongelmana on se, ettei kaikkien poikien keskittyminen riitä 20 minuuttia pallon perässä juoksemiseen, uudessa paikassa, uusien vastustajien kanssa. Tai joskus riittää ja joskus ei. Eilen ei ihan.

Mitä minulle itselleni kuuluu? Nyt taasen ihan hyvää, varsinkin kun lunta tuli maahan ja päivätkin ovat hieman pidentyneet. Välillä tuntuu että olen ihan poikki, ei huvita mikään, enkä jaksa mitään. Nyt on vähän sellainen olo. Mutta välillä taas tuntuu ihan mahtavalta ja kaikki sujuu. Blogissa se näkyy tekstien määrässä ja varsinkin kuvien määrässä. En ole koskenutkaan kameraani viime aikoina, muulloin kuin Abivideota kuvatessa.

Ensi viikolla on vielä matematiikan harjoituskoe, sekä ensimmäinen ylio-oppilaskoe! Äidinkielen Tekstitaito on edessä torstaina. Muuten olenkin melko vapaalla!

Palaillaan!
-Sampo-

Korkeakulttuuria!

Vuoden alkuun on mahtunut jo nyt vaikka ja mitä! Jalkapallovalmennus, sekä tuomarointi jatkuivat taas vauhdilla, ajotunteja ja läpäisty teoriakoe. Lääkärillä vierailua, josta seirauksena lähete leikkaukseen...

Kuluvalla viikolla on myös ollut jotain täysin uutta, jotain unohtumatonta ja ennen näkemätöntä. Elämäni toisen live-keikka oli viime perjantaina Barona Areenalla. Apulanta oli saapunut paikalle, kostamaan kaikista vuosista. Edellinen ja se ensimmäinen live oli viime syksynä PMMP:n jäähyväiskeikka ja jotain samaa oli myös tässä konsertissa.

Niin PMMP kuin Apulanta kuuluvat mielestäni suomirockin vuosituhannen vaihteen legendoihin ja kummankin tarina kasvanut vuosi toisensa perään yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Vaikkei Apulanta lopettanut tähän keikkaan uskon niin tapahtuvan lähiaikoina, sellaiset merkit olivat ilmassa.

Jäähallikeikka ei ole ehkä idyllisin paikka kuunnella Apulannan kaltaista bändiä, sillä ihmisillä on tapana istua kun istumapaikkoja on tarjolla ja eiköhän Toni Wirtanen ole tottunut huudattamaan seisovaa festarikansaa, istuvien pulliaisten sijasta, Ehkä ymmärrät minua, ehkä et.

Loistava konserrti oli, ei siinä mitään. Odotin kovaa settiä ja Apulannalla nyt onkin hitti-materiaalia sen verran, ettei tuntemattomia biisejä juurikaan tullut. Muutama niitäkin oli ja se tekee ihan hyvää, sillä ne hitit löytyy Spotifyn listoiltanikin.

Apulannan vastapainoksi keskiviikkona tuttavani (kummisetä ja -täti) veivät minut ja siskoni Musiikkitalolle katsomaan Helsingin Sinfonia-orkesteria(En tiedä kirjoitusasua t. perfektionisti). Ensimmäistä kertaa elämässäni olin sinfoniakonsertissa ja pakko myöntää, että onhan se ihan omanlaisensa taiteenlaji. Ei sinne voi vain mennä kuuntelemaan viuluja, jollei tiedä viulun soittoa tai ole paatunut konserteissa käviä. Itse en ole kumpaakaan ja tunnin ja 40 minuutin "keikka" alkoi käymään hieman yksitoikkoiseksi. Tulihan siinä kuitenkin mahtavat kolme sinfoniaa, minulle ne ovat "kappaleita". Mutta yhtä kokemusta rikkaampi ja ei sekään huono ollut, ei lainkaan. 

Kolmas kulttuuri on jo ehkä vakiinnuttanut tradition roolin elämässäni. Talvi kun saapuu ja ulkojäät ilmestyvät olen siellä miltei päivittäin. Maanantaina, tiistaina ja torstaina, eli eilen. Saa ajatukset muualle arjesta ja voi jopa hieman paeta vastuita esimerkiksi kouluhommista ja sitten vedota opettajalle, ettei yksinkertaisesti ollut aikaa laskea matematiikkaa.

Koulukin lähestyy loppusuoraa. Vielä muutama koe ennen lukulomaa, sekä musiikin toisen kurssin esitys, johon minäkin olen saanut roolin! Ai että, kun tänään kotimatkalla pohdin, että mitä jos olisin uskaltautunut mukaan musiikin tunneilla jo yläasteella. Sillä, ihan oikeasti, aivan vilpittömästi, voin sanoa että tän jakson musatunnit on iskenyt muhun ja kovaa. Kitarakin löytynyt taas kaapista käteen ja esiintymispelon voittamisesta syntynyt voittajafiilis jatkuu vielä monta viikkoa myöhemminkin!

-Sampo-

Replay to 2014!

En aikonut tehdä tätä päivitystä ollenkaan. Jotenkaan ei innostanut kertoa mitä mennyt vuosi toi tullessaan vaan ennemminkin mitä tuleva vuosi tuo mukanaan. Päätin kuitenkin, että muutaman kuvan lisääminen viime vuodesta olisi kuitenkin ihan mukavaa ja mahtuihan sinnekkin sellaisia hienoa juttuja, joita en koskaan tänne ole kertonutkaan tai joista olen ohi mennen maininnut. 

2014 oli vuotena miltei napakymppi. En osaa sanoa mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin tai mitä jätin tekemättä. Tein niitä asioita joista haaveilin, niitä juttuja joita halusin tehdä. Ensimmäisen kerran vapauduin niistä kahleista, etten kehtaisi/uskaltaisi tehdä jotain, a) koska saatan epäonnistua tai joku saattaa nauraa minulle b) koska en jaksa.

Viime vuonna toteutin monta elämän mittaista unelmaani, monta pienempää haavetta ja monta yhtäkkistä päähänpistosta, joista seurasi ihan mahtavia asioita, uskomattomia ihmisiä ja unohtumattomia hetkiä.

Heitetääs tähän pari kuvaa vielä viime vuodelta: 

-Kiina-

Blogini 33 kirjoituksesta yksi kolmasosa liittyy tuohon matkaan... Pelkäsin matkaamista Kiinaan, ihan oikeasti pelkäsin etten palaisi sieltä elossa. Olin 100% varma, että löydän itseni kiinalaisen sairaalan sängystä syötyäni kalaa tai äyriäisiä huomaamattani. Ja lähellä se olikin....

Mitä siellä oikein tapahtui?

Tuo matka oli kuitenkin jotain ihan käsittämätöntä ja muistan vieläkin sen hetken kun palasin kotiin ja astuin Helsinki-Vantaan liukuovista ulos odotusaulaan helpottuneena ja onnelisena. Taisi silloin muutama onnen kyynelkin tulla niin minulla kuin äidillä joka näki poikansa ilmeestä miltä hänestä tuntui.

         

 

-Koulu-

Koulun kannalta vuoteen mahtui opiskelun lisäksi vaikka mitä kaikkea. Käytännössä tuo Kiinankin matka sopisi tähän sillä koulun kauttahan sinne mentiin. Oli Wanhoja, ylppäreitä sekä Vaellusta. Itsestäni tuntui että annoin kaiken mitä irti itsestä lähti niin koululle ja koulunkäynnille. En ehkä opiskelulle, vaan sille kaikelle muulle mitä koulu on. Ystäviä, kasvamista, uskaltamista, elämyksiä. Välillä kyllä vähän liikaakin ja numerot olivat mitä olivat ja itse olin lupautunut 65 eri paikkaan ja tehtävään...

Kuluvassa jaksossa minulla on musiikin kurssi ja voin nyt myöntää, että otin kurssin ihan vain siksi, että jo ala-asteella haaveilin laulaa mikkiin. Yläasteella lauloin mielelläni laulukokeita, mutten kertaakaan laulanut muiden kuullen.

Nyt totesin itselleni, että jos asiasta on jo vuosikaudet pähkäilty niin tehdään se nyt vielä kun siihen on se yksi ja viimeinen mahdollisuus ja lauletaan sinne mikrofooniin ja katsotaan oliko se niin hienoa, kuin sitä silloin pienenä ajatteli.

Siihen en itse voi vastata muuta kuin että kivaa se ainakin oli! Kuuntelijoista en tiedä....

Koulussa ei opita vain paraabeleja vaan myös elämää.

-Jalkapallo-

Oma pelaaminen oli mitä oli... Jalka on edelleen rikki ja lääkärille pääsyä odotellaan... 

Mutta valmentajaksi ryhtyminen toi lisää väriä vuoteen. Kaksi kertaa viikossa niiden viisi vuotiaiden hulivilien kanssa palloillu on joskus parasta hommaa koskaan, mutta jos ei ajatus ole täysin mukana ei ole pojillakaan intoa kuunnella tai totella. Vuoden paras palkka on ollut ne hymyt ja naurut niin kentällä kuin vaihtopenkillä. Valmennus onneksi jatkuu vielä tämänkin vuoden, ainut että armeija päättää urani toivottavasti vain hetkeksi heinäkuussa. 

-Riparit-

Kaksi leiriä oli, joista toinen hiihtolomalla ja toinen heti heinäkuun alussa. Vaikka sitä luulisi, että isonen vain on leirillä, eikä muuta. Niin tosiasiassa sitä on itsekkin oppimassa siellä jotain, ei ehkä kristinuskosta, mutta itsestään ja niistä nuorista enemänkin. Saa olla osana heidän kasvuaan lapsista aikuisuuteen. Itse ainakin olen sitä mieltä, että rippileiri on se hetki kun lapsuus jää taakse ja jokainen löytää sen oman polun jota seurata. Niin se oli minulla ainakin aikoinaan. 

Mutta niin sellainen oli vähän mun viime vuosi ja jos tämä vuosi on lähellekkään samanlainen olen iloinen! Mutta tottakai tästä vuodesta tulee jälleen astetta parempi, sillä nyt kun vauhti on päällä miksi sitä hidastaisi kun voi vain antaa mennä ja katsoa mitä edestä löytyy.

Ja hei unohdin vielä tämän yhden mistä en kertonut mitään silloin kun tämä tapahtui. Olimme syyslomalla Kanarian saarilla, Maspalomasissa. Ylitin itseni, ylitin todellakin itseni. Kävin eräänä päivänä maastopyöräilemässä lähiseudulla. Katoin netistä ennen matkaa, että siinä vois olla jotain uutta ja jotain sellaista mitä en oo ikinä kokeillu.

40 kilometriä poljin maastopyörällä noissa maisemissa! Hiljaisuus keskellä erämäätä, +28 astetta. Sitä tajusi kuinka pieni ihminen onkaan pyöriessäni noitten vuorten välissä ja hetken jo luulin etten koskaan selviäisi pois sieltä, samalla kun perheeni makasi uimarannalla.

-Sampo-

Joulu on ohi. Miten meni noin niinkuin omasta mielestäsi?

Itse jouluaattoakin on jäljellä vielä yksi tunti. Silti jotenkin se on jo käyty lävitse. Perheessämme suunnitellaan Tapaninpäivän ohjelmaa ja katsotaan telkkaria ihan samanlailla kuin aina ennenkin. En tiedä tarvitseeko joulun ollakaan niin erikoinen päivä sinänsä, mutta kyllä silloin pitäisi onnistua pysähtymään ja nauttimaan niistä hetkistä yhdessä rakkaiden kanssa. Tämän kirjoituksen olisi pitänyt tulla jo vaikka eilen tai aikaisemmin, mutta kirjoitan tästä kuitenkin, toivottavasti se antaa sinulle mahdollisuuden pohtia omaa jouluasi ja muistaa omia rakkaimpiasi.

Itse en todellakaan tykkää jouluvalmisteluista. Tai no hetkelliset euforia tilat ovat oikein mukavia, kuten joulupuun pystytys tänä vuonna. Se kaikki vaiva, kuuset ja lahjat ja kaikki, unohtuu jo seuraavana päivänä unholaan. Kaikki se fyysinen materiaali saa meidät hetkeksi hymyilemään, mutta vain hetkeksi. Pidin aiheesta joulujuhlan puheen koulullamme viime perjantaina. Saatuani tämän kunnian rehtorilta, olin aluksi kauhuissani, mutta istuessani kynän ja paperin kanssa terassilla, tajusin mihin kaikkeen se voi vaikuttaa. Aihetta ei ollut, joten nyt minun täytyi etsiä joulusta jotain täysin omaa. Ja mitä se puhe sitten sisälsi?

Silloin jossain yön pimeydessä tämä tuli mieleen ja olen tätä ajatusta pohtinut ennenkin. Kuinka joulu perinteenä on markkinoitu täysin ja ravaamme alennusmyynneistä toiseen. Itsekkin kävin siellä totta kai, mutta en minä mitään osannut nykyihmiselle sieltä ostaa. Kaikkea meillä on mitä tarvitsemme, emmekä me ainakaan lisää tavaraa tarvitse, mutta läheisyyttä sitäkin enemmän.

Ja kaikilla meillä ei ole niitä läheisiä kenen kanssa olla. Luin puheessani pätkän kirjeestä, jonka isoisoisäni oli sodassa rintamalla jouluaaton. Sotaa ei meillä enää ole esteenä, mutta kiire ja stressi ovat tekosyinä siihen ettemme ehdi taikka jaksa tavata sukulaisiamme. Omista läheisistämme on tullut itsestään selvyyksiä meille, vielä silloin kun he ovat ympärillämme. Saamme heidän kuulumisensa päivittäin puhelimen kautta, joskus jopa suullisestikkin. 

Toivottavasti kaikkien jouluaattoon kuului kuitenkin mahdollisimman paljon läheisiä, sekä läheisyyttä. Antamisen iloa ja yhteishenkeä. Joululahjoja täytyy olla myös! Täytyy vain muistaa, ettei lahja ole aina pelkkä paketti vaan mahdollisesti jotain paljon suurempaa, kuten rakkaan soitto tai pelkkä oven avaus tuntemattomalta. 

Rauhallista ja rentouttavaa joulunaikaa!

-Sampo-

Ympäri vuoden päivät!

Tasan vuosi sitten yön pimeydessä istuin tämän samaisen teksti kentän edessä, johon nyt tänään 16.11.2014 kirjoitan. Sinä yönä ilmestyi ensimmäinen blogi-päivitykseni ja tätä hupia on jatkunut nyt jo siis vuoden päivät! Nopeasti se aika taas menee...

Muistan sen hetken kun aloitin bloggaamisen, muistan kun jaoin sen kaverieni nähtäväksi facebookkiin. Jännitti ja jopa pelotti, että millaisen vastaanoton saan ja mitä minusta siitä eteenpäin ajatellaan. Alku oli hankalaa, pohdin pitkään millaisia tekstejä kirjottaisin ja varsinkin sitä millaisia tekstejä luettaisiin.

Ne ensimmäiset tekstit olivat täysin erilaisia kuin nykyiset, mutten silti koe niitä huonoiksi. Ne ovat osa minun bloggaamista ja niistä se kaikki alkoi. Vuoteen on mahtunut vaikka kuinka paljon mahtavia asioita ja olenkin kasvanut mielestäni kirjoittajana kerta toisensa jälkeen. Se oma tyyli muotoutuu ajan myötä.

Mikä on ollut bloggaamisessa parasta?

Olen haaveillut salaa toimittajan urasta. Haluaisin kertoa näkemyksiä, kokemuksia ja tunteita niin videon tai tekstin välityksellä. Mutta kuitenkaan en tiedä haluaisinko sittenkään olla toimittajana täyspäiväisesti. Tämän blogin kirjoittaminen on ollut ikään kuin sen haaveillun tuloksena syntynyt harrastus. No voin kirjoittaa asioitani ja näkemyksiä aina silloin tällöin ja joku niitä ehkä lukeekin ja täysin ihmeellisinä aikoina jopa kommentoi.

Lukijoista puheen ollen. En kirjoita lukijoita varten, enkä tule koskaan varmaan kirjoittamaankaan. Ihan omaksi ilokseni istun koneen ääreen iltaisin näpyttelemään. Mutta se palaute mitä olen ihmisiltä vuoden aikana saanut on ollut se innostus, mikä auttaa tässä kirjoittamisessa. Bloggerissa lukijoita on 7! Se ei ole juuri mitään, mutta minulle se on paljon! Seitsemän ihmistä jotka uskaltavat tunnustaa lukevansa näitä tekstejä hehe! Palaute on mukavaa, myös negatiivinen, se herättää keskustelua ja pakottaa tarkastelemaan omaa kirjoittamista, mutta samalla lukijalle on herännyt jokin mielipide, jokin näkemys tekstistä ja se on se miksi tätä teen.

Hauskaa on myös se että lukijoiden määrä lisääntyy koko ajan tilastoiden mukaan, muttei minulla ole hajuakaan keitä nämä lukijat ovat! Facebookissa lukijat näkyvät tykkäyksinä ja rohkeimmat ovat kommentoineetkin! Niiden lukeminen on mukavaa ja joskus tykkäyksiäkin on enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Se että ystäväni, kaverit ja sukulaiset lukevat tätä on suurin kunnianosoitus mitä omasta mielestäni blogi voi saada!

Ja tuomittiinko minua, vaikka niin aluksi pelkäsin. EI. Päinvastoin.


.-Sampo-