Taistelussa kaikkensa antaneet...

Lähdin armeijaan samalla innolla kuin ranskalaiset ensimmäiseen maailmansotaan! No ei vaiskaan. Oikeasti lähdin ihan kohtuu hyvillä mielin, eikä minulla ollut mitään asiaa vastaan. Tulevaisuuden suunnitelmat näyttivät selviltä ja opiskelupaikat olivat hanskassa. Kaikki ei kuitenkaan sujunut ollenkaan niin kuin olin toivonut ja nyt tuloksena on se, että istun tässä penkillä tällä hetkellä täysin toimettomana.

Ensimmäiset kaksi viikkoa armeijassa olivat raskaita minulle. Ei se tekeminen tai siellä oleminen, ne eivät niin sanotusti hajottaneet ollenkaan. Minun kohdallani hajotti tekemättömyys tai siitä koituva vaiva. Maanantaina 6.7 kun saavuin Kouvolan sademetsiin pyöri minulla mahassa, ruoka ei maistunut lainkaan tai tuli välittömästi ulos kehostani. Olotilani heikkeni stressaavien ensimmäisten neljän päivän aikana ja torstaina oltuani täysin loppu varsinkin henkisesti hakeuduin lääkäriin. 

Toukokuussa leikatut jalkapöytien eksostoositkin alkoivat vaivata päivä päivältä enemmän kävellessä, marssiessa tai juostessa. Lääkärireissun tuloksena oli viiden päivän "vapautus" eli käytännössä sairasloma palveluksesta. Vietin päivät tuvassa istumassa, samalla kun muut rymistelivät pihalla tai harjoittelivat aseiden käsittelyä. En saanut poistua tuvasta ilman lupaa vessaa kauemmas, eikä ollut kyllä syytäkään. Tuli viikonloppu ja lopulta maanantai, istuin edelleen siinä punkan reunalla. Jalkani olivat silti kipeät jatkuvasti, sillä kengät oli pakko laittaa jalkaan jos halusi mennä syömään. Ruokailessa olin ns. vapautustaistelija, vemppa, vempula eli taistelussa kaikkensa antanut, joka kulkee ruokailuun omassa mudossaan ja menee viimeisenä syömään ja saa ohi mennessään kaikkien muiden katseet. Minua ne katseet eivät haitanneet, vaikka minua katsottiinkin kuin saastaista kadunkulmassa. Masentavinta oli se, että osalla oli hermovaurioita, rikkinäisiä nivelsiteitä ja sellaisia ongelmia joiden katsominenkin teki pahaa. Minulla vain ummetusta ja kipeä jalkapöytä.

En ole koskaan taistellut itseni kanssa niin paljoa, pitääkseni itseäni vain yksinkertaisesti pystyssä. Tuntui kuin olisin ollut korttitalo joka huojuu tuulessa kuin viimeistä päivää, aivan kaatumisen rajoilla. En vain halunnut näyttää asiaa kenellekkään, vetäydyin mieluummin kuoreeni murehtimaan. Pelkäsin muiden reaktiota ja ajatuksia surevasta nössöstä. Kävin kuraattorin luona. Sain murtua aivan vapaasti siellä, mutten saanut kuitenkaan muuta apua kuin kuuntelevan korvan ja lähetteen uudestaan lääkäriin. Lääkärillä oli huoli vain mahdollisista leikkauskuluista jos jalkojeni kunto pahenisi ja pahaolo kyllä varmaan helpottaa päivien myötä, ainakin hänen sanojensa mukaan. "Tule kuitenkin ensi viikolla tänne, jos olo ei helpota niin katsotaan josko palvelusluokkaa pitää muuttaa.."

Lomat lähestyivät ja ajattelin niiden parantavan kahden viikon haavat. Muistan kun pääsin kotiin perheeni katseiden eteen, jotka ylpeinä katsoivat armeijapukuista nuorta miestä. Istahdin sohvalle aivan hiljaa, en pystynyt avaamaan suutani. Viikonloppuna kavereidenkaan kanssa ei ollut kivaa, mukavinta oli vain olla hiljaa kotona.

Palasin lomilta ja olin täysin rikki. Sain lomalla nukuttua hyvin, samoin armeijassa, mutta silti olin väsynyt ja uupunut. Jatkuva jännitys, stressi ja pelko väsytti sisältä päin. Pelkäsin täysinkin turhia asioita, kuten ampuraradalla oloa. Joka on kyllä nyt jälkeenpäin ihan järkevä pelko. Milloin vain se viereinen kaveri olisi voinut ampua minut vahingossa tai tahallaan. Enemmän minua pelotti se vahinko skenaario, sillä osalla ei ollut minkäänlaista kykyä kuunnella ohjeita ja toimia niiden mukaisesti.

Mutta niin maanaintana menin sitten lääkärin luokse ja tässä sitä nyt ollaan. Palvelukseni keskeytettiin eli sain E:n paperit. Alustava jatkaminen on vuoden päästä, mutta en usko että palaan silloin. Sillä seuraavana pitäisi mennä opiskelemaan Lappeenrantaan. En pidä itseäni kuitenkaan valmiina siihen kaikkeen. Yksin täysin vieraassa paikassa, vieraiden ihmisten kanssa ja vieraan esteen edessä, nimittäin itsenäistymisen. Selviän kyllä paikasta ja ihmisistä, myös varmaan elämisestä siellä ja päivittäisistä rutiineista. En vain haluaisi luopua tästä mitä täällä on. Perhe, kaverit, harrastukset, valmentaminen, ilo, rakkaus ja turvallisuuden tunne. Vaikka armeijassakin tupani oli täynnä mahtavia hemmoja, kavereita joiden menettäminen harmittaa suunnattomasti, niin silti tunsin itseni jotenkin yksinäiseksi ilman kaikkia vanhoja tuttuja.

Huomenna pitäisi katsoa asuntoa ja matka eteenpäin alkaisi kuun viimeisenä päivänä. Eli minulla on nyt kuukausi aikaa sulatella tilannetta, joka tuntuu maailmanlopulta. Luovutin armeijan, jätän kaiken tämän ja muutan yksin muualle. 

Olipahan synkkä teksti, mutta noin se kaikki kyllä tällä hetkellä on. Ehkei se kaikki ole niin synkkää sillä eihän tässä nyt muuta kuin suunnitelmat vähän muuttuneet, ainakin äidin mukaan. 

-Sampo-

Viimeinen viikko poikana!

Onpahan ollut viikko. Elämäni seuraavat vuodet saivat suuntansa ja sain kokea vaikka mitä mahtavaa viimeisten seitsemän päivän aikana! Nimittäin huomenna alkaa armeija. En tiedä millä mielin lähden matkaan. Pakollinenhan se on ja suoritettava, kuntonikin on riittävä, ellei erinomainen. Henkisesti en vain ole varma itsestäni. En ole vahva ihminen, en tosiaan. Pohdin ja pähkäilen murheitani ja tunteitani liikaa, enkä uskalla kohdata niitä. Näin on niin armeijan kanssa kuin monessa muussakin, muun muassa tyttöjen kohdalla. Huomennna koitan kuitenkin vain antaa mennä ja unohtaa kaiken muun.

Maanantai, tiistai ja keskiviikko olivat jalkapalloilu painoitteisia. Jätin valmennuksen nyt väliaikaisesti ja pahalta se tuntui kävelle viimeisistä treeneistä pois niin leikkikoulussa kuin 09- syntyneissä pojissa. Ne ilmeet jäähyväisten aikaan, mehujäät kourassa, auringon paistaessa ja naurun raikuessa oli jotain mitä muistella niin armeijassa kuin opiskelemassa!! KYLLÄ!

Sain opiskelupaikan ehkä jopa hieman yllätyksenä, hieman helposti, hieman laiskasti. Lappeenrannan teknillinen yliopisto ja ympäristötekniikka kutsuvat minua sitten vuoden päästä syksyllä. Tavoitteenani on kuitenkin vielä välissä hakea Vierumäen liikunnanohjaaja kouluun, joka oli tänä vuonnakin ensisijainen tavoitteeni, mutta jalkaleikkaus esti osallistumisen pääsykokeisiin.

Torstain ja perjantain vietin mummolassani Vihdissä. Serkkuni Saku oli tullut kesäloman viettoon, samoin kuin kummitätini Sveitsistä. Eli päivät sai viettää sukulaisten kanssa, joiden seuraavaan näkemiseen seuraavaan kerran tulee kuluumaan tovi jos toinen.

Perjantaina nautittiin vain hellepäivästä Klaukkalassa. Kavereiden kanssa tekonurmella potkimisen jälkeen oli ihan ansaittua käydä uimassa Tiiranrannassa. Harvoin enää käyn uimassa julkisilla uimarannoilla, sillä mummolamme oma privaatti lampi ja sauna on vain vartin ajomatkan päässä, joten suuntaan mieluummin sinne. Näin kävi myös lauantaina, jolloin ilmoitin kavereilleni, että nyt mennään lauantai- illan viettoon mökille saunaan, uimaan ja grillaamaan. Vaikka siinä aina oma "vaivansa" onkin tarjota ilta kavereille, on se silti parasta mitä hetkeen olen tehnyt. Toinen joka tästä nauttii ovat isovanhempani, sillä heillä ei liikaa vierailijoita ole ja vaarini hymy on aina yhtä leveä kun hän saa grillata pojille ja jorista tarinoitaan jollekulle.

Herätykseen on enää 8 tuntia. Olen aivan väärässä paikassa tällä hetkellä. Tämä vain täytyi silti kirjoittaa, mutta nyt on aika nukkua! En tarkasta kirjoitusvirheitä, en tutki kuvia sen enempää. Tämä on yhtä ripeä päivitys kuin tulevien aamujen aamutoimien teko!

Hyvää kesää!
-Sampo-

Juhannus!

19 kesää sitten vietin elämäni ensimmäisen juhannuksen Lohjalla, perhetuttujemme pihajuhlissa. Ylempi kuva on sitten varmaan 6 vuotta myöhemmin samoista juhlista, jostain hiekkalaatikon reunalta. Eilen sitä pohdittiin kuinka ensi vuonna tulee jo 20 vuotta täyteen. Ensimmäisenä juhannuksena oli vain vanhempieni kaveriporukka ja pari vastasyntynyttä lasta, itse 8kk ikäisenä. Vuodet ovat kuluneet, mutta juhannuksen juhlapaikka on pysynyt samana. Hauskinta on ollut seurata meidän lasten kasvua, niin kuvien välityksellä kuin paikan päällä. Olin eilen lapsista vanhin ja kun muistelee parin vuoden takaisia juhannuksia, tuntuu kuin ympärillä olisi täysin eri lapset. Emme  näe toisiamme vuoden aikana koskaan, vain juhannuksina, mutta silti jokainen aatto on yhtä sujuva ja puhelias. Toki unohdan osan nimet jo vuoden aikana, jopa saman illan aikana, mutta se vain kuuluu asiaan!

Tänä vuonna olin muuten ensimmäistä kertaa kuskinamme tuonne Lohjalle! Siksi sainkin määrätä, että lähdemme hieman aikaisemmin kuin normaalisti, jotta ehtisin vielä kavereiden luokse Vilmalle, viettämään iltaa. Olin ajattelut juoda muutaman juhannuksen kunniaksi, mutta päätäni vaivasi viime viikonlopun laivareissu joukkueemme kanssa Maarianhaminaan. Join puoli tuoppia ja kehoni sekosi täysin, aivan kuin olisin kärsinyt ruokamyrkytyksestä. Oletin sen olleen vain auringonpistos, mutta jotenkin silti toivoin ettei sama toistuisi sattumaltkaan. No siinä ruokajuomana otin sitten yhden lonkeron, jonka juotuani alkoi deja vu, ei näin voi taas käydä...

Maha sekosi, oksetti, oli kylmä ja väsytti. Hetken istuttuani ja täristyäni tajusin, että illalla tulee olemaan samanlainen päätös kuin laivalla. Makaan puolen tunnin taistelun jälkeen sängyssä nukkumassa ja niinhän siinä sitten kävi. Keho tyhjeni kokonaan ja niin kipeää ei olekkaan hetkeen tehnyt mahassa. En ymmärrä mikä mahaani vaivaa, sillä join eilen Lohjalla kuohuviinilasillisen ilman ongelmia, mutta olut ja lonkero ovat kumpikin nousseet ylös samantien. Refluksiivikin oli ollut sen verran voimakas, että molemmista silmistä katkesi verisuonia ja nyt ne ovat mustelmilla... Ilta päättyi siis lyhyeen ja loppujen lopuksi juhannuksesta jäi todella kaksi jakoiset mietteet... Ystävät ja perhe olivat ihania, niin Lohjalla kuin Vilmalla, mutta itse olen sekaisin näköjään fysiisesti kuin vähän henkisesti, sillä nyt on ollut taas alamäkeä. En tahdo saada mitään aikaan ja olen vähätellyt itseäni taas ihan tarpeeksi. Toivottavasti aurinko nyt vielä ehtisi paistaa ennen armeijaan astumista!

Hyvää myöhäistä  Juhannusta kuitenkin kaikille! Sekä lämmintä kesää!

Yhden matkan loppu on toisen alku

Pysähdyin kirjoittamaan viimeinkin. Se on ollut viime aikoina vaikeaa, sillä en ole löytänyt itsestäni sitä ajatusta ja kipinää. Päivät kuluvat ja hienoja hetkiä tulee toinen toisensa perään, mutta en vain ole osannut pysähtyä miettimään niitä. Aina kun kirjoitan blogia saan olla ja istua. Olla ja miettiä. Olla ja nauttia. Nauttia niistä hetkistä, ennen kuin ne kuluvat ohi, niin kuin ovat taas pikkuisen tehneet, sillä tuntuu etten saa tai pysty kirjoittamaan viime viikosta tänne. Teen sen silti, sillä niin paljon tapahtui viimeisellä viikolle ennen lukion päättymistä, viimeisellä viikolla ennen lomaa

 ja siitä alkavaa kesää.

-Tiistai  Keskiviikko-

Tiistai ja keskiviikko kuluivat Otaniemessä, Espoossa. Aurinko paistoi ja älytön määrä opiskelijoita oli matkalla samaan määränpäähän, vielä melko tuntemattomaan ja minulle täysin mahdottomaan tavoittaa eli yliopistoon lukemaan matematiikka, kemiaa, fysiikkaa tai jotain niiden väliltä. Edessä oli kuitenkin pääsykokeet jotka eivät minua hirveästi liikuttaneet, kun päätin toukokuun aikana ettei ympäristöenergia ole minun juttuni. Kävin kuitenkin katsomassa menoa ja hymyilemässä kesäisessä kelissä. 

Jalkani takia en päässyt osallistumaan Vierumäen liikunnanohjaaja- koulutuksen testeihinkään, joten armeijan jälkeen on aika pohtia tulevaisuutta uudestaan.

-Torstai Perjantai-

Torstaina olin rakkaan ystäväni Maj:n teatteriesityksessä Helsingissä. Tajusin alkuviikosta kuinka välinpitämätön olin ollut asiaa kohtaan, vaikka muistin esityksien olevan joskus niihin aikoihin. En siltikään ollut tehnyt elettäkään, minua hävetti, sillä lopulta Maj kysyi olenko tulossa katsomaan. Tottakai olin, tai no ilman Majn herätystä siitä, ettei iltoja enää ole montaa, en olisiehkä kuitenkaan muistanut mennä... Mutta onneksi menin!

Tajusin kevään aikana kuinka pahalta voi tuntua kun jää työttömäksi tai eläkkeelle. Sama masennus iski minuun tajuttuani etteivät arkipäiväni enää rakennu kello seitsemän herätyksille ja koulupäivän rutinoidulle aikataululle. Heräsin koko kevään kello 7, mutta nyt suuntana oli alakerta. Matka tuntui joka kerta yhtä pitkältä ja turhalta. Alakerrassakaan ei tapahtunut mitään, mutta jo tunti oli päivää kulunut. Istuin sohvalla, vaihdoin asentoa makuulle, suljin television. 

Päiväjärjestyksen löytämiseksi otin viimeiseen jaksoon musiikki 5 kurssin. Vaikka se vei tasan 4 tuntia koko viikkona, huomasin viettäväni koululla joka kerta ylimääräistä aikaa ihan vain jutellessa kavereille tai syöden lounasta. Päivät jolloin ei ollut musiikintunteja, harjoittelin kurssin kappaleita. Kitaraankaan en ole koskenut kuin pakosta ja no nyt tuon kurssin innoittamana. Musiikkikin päättyi kuitenkin perjantaina pidettyyn koulun konserttiin/kevätjuhlaan. En tiedä mikä biisikärpänen minuun puri kolmannen lukiovuoden aikana, mutta nyt löysin itseni lavalta neljään kertaan laulamassa ja kahdesti kitara kädessä. Harmi että tuon esiintymispelon voittamiseen meni melkein kuusi vuotta. Lukiouranikin olisi voinut olla täysin erilainen....

-Lauantai Sunnuntai-

Heräsin 5.36. En muista milloin minua olisi jännittänyt niin paljon etten saa nukuttua, tai no ehkei koskaan olekkaan. Saavuin koulun pihaan autollani ensimmäisenä. Koko piha oli tyhjillään ja sain auton paraatipaikalle etuoven eteen! Astelin puku päällä sisään, jossa keittäjä onnitteli minua. Tänään on se päivä kun se kaikki päättyy. Kolme vuotta, elämäni parasta sellaista, joiden aikana olen kasvanut pojasta, noh ehken vielä mieheksi, mutta ainakin hieman isommaksi pojaksi! Annoin lukiolleni kaiken mitä itsestäni irti sain ja otin vastaan niin paljon kuin kehtasin ottaa, joskus ehkä liikaa, joskus liian vähän. Olin etuoikeutettu käymään Kiinassa, valloittamaan Lapin erämaat, tanssimaan häkellyttävän kauniin neidin kanssa Wanhat ja tutustumaan uskomattoman hienoihin ja erilaisiin ihmisiin.

Tuota hetkeä seurasi, se mitä olin jännittänyt kuin pieni lapsi joulupukkia. Pääsin laulamaan koulumme omaa tunnussävelmää Kultaista Joutsenta. Muistan vieläkin jokaikisen kehoni liikkeen, kuinka ihoni meni kananlihalle heti oman osuuteni päätyttyä ja kuinka näin ne kasvot ja ilmeet seuraamassa tilannetta. Osalle tilanteeseen pääseminen tuntuisi kamalalta, mutta minusta se oli yksi hienoimmista asioista mitä sain lukiossa tehdä. Joku oikeasti on sitä mieltä että juhlat eivät mene ainakaan ihan pilalle kun minä laulan! 

Pihalle päästyäni on näköjään lakkinikin mennyt vinoon, eikä sitä koskaan korjattu, sillä jokaisessa päivän kuvassa se on vinossa. Kukaan ei myöskään halunnut sanoa minulle mitään, mutta ehkä se ei maata kaada! Itsetuntoni kylläkin..Iltapäivä jatkui kotona sukulaistenja ystävien kera, joita minulla on itseasiassa aika vähän, mutta tunnen heidät silloin sitäkin paremmin. Tai oikeastaan näen heitä ihan liian harvoin. Siitä kertoo se etten osannut enää yhdistää kaikkien kasvoja nimiin tai toisinpäin... 

Ilta jatkui Kaivohuoneella, johon olimme ystävien kanssa ostaneet liput. Hauskaa oli vaikka sekin hauskuus loppui aikoinaan, sillä sunnuntaina oli valmennettavieni turnaus ja hei, enhän minä osaa pysyä paikalleni sen vertaa, että osaisin omista lakkiaisistani nauttia loppuun, vaan poistuin hiljaa pois ennen muita!

 

Yritin keksiä tähän jotain hienoa lopetusta, mutta en osaa sanoa muuta kuin 

Kiitos ja anteeksi näistä kolmesta vuodesta! 

Ympäri vuoden päivät!

Tasan vuosi sitten yön pimeydessä istuin tämän samaisen teksti kentän edessä, johon nyt tänään 16.11.2014 kirjoitan. Sinä yönä ilmestyi ensimmäinen blogi-päivitykseni ja tätä hupia on jatkunut nyt jo siis vuoden päivät! Nopeasti se aika taas menee...

Muistan sen hetken kun aloitin bloggaamisen, muistan kun jaoin sen kaverieni nähtäväksi facebookkiin. Jännitti ja jopa pelotti, että millaisen vastaanoton saan ja mitä minusta siitä eteenpäin ajatellaan. Alku oli hankalaa, pohdin pitkään millaisia tekstejä kirjottaisin ja varsinkin sitä millaisia tekstejä luettaisiin.

Ne ensimmäiset tekstit olivat täysin erilaisia kuin nykyiset, mutten silti koe niitä huonoiksi. Ne ovat osa minun bloggaamista ja niistä se kaikki alkoi. Vuoteen on mahtunut vaikka kuinka paljon mahtavia asioita ja olenkin kasvanut mielestäni kirjoittajana kerta toisensa jälkeen. Se oma tyyli muotoutuu ajan myötä.

Mikä on ollut bloggaamisessa parasta?

Olen haaveillut salaa toimittajan urasta. Haluaisin kertoa näkemyksiä, kokemuksia ja tunteita niin videon tai tekstin välityksellä. Mutta kuitenkaan en tiedä haluaisinko sittenkään olla toimittajana täyspäiväisesti. Tämän blogin kirjoittaminen on ollut ikään kuin sen haaveillun tuloksena syntynyt harrastus. No voin kirjoittaa asioitani ja näkemyksiä aina silloin tällöin ja joku niitä ehkä lukeekin ja täysin ihmeellisinä aikoina jopa kommentoi.

Lukijoista puheen ollen. En kirjoita lukijoita varten, enkä tule koskaan varmaan kirjoittamaankaan. Ihan omaksi ilokseni istun koneen ääreen iltaisin näpyttelemään. Mutta se palaute mitä olen ihmisiltä vuoden aikana saanut on ollut se innostus, mikä auttaa tässä kirjoittamisessa. Bloggerissa lukijoita on 7! Se ei ole juuri mitään, mutta minulle se on paljon! Seitsemän ihmistä jotka uskaltavat tunnustaa lukevansa näitä tekstejä hehe! Palaute on mukavaa, myös negatiivinen, se herättää keskustelua ja pakottaa tarkastelemaan omaa kirjoittamista, mutta samalla lukijalle on herännyt jokin mielipide, jokin näkemys tekstistä ja se on se miksi tätä teen.

Hauskaa on myös se että lukijoiden määrä lisääntyy koko ajan tilastoiden mukaan, muttei minulla ole hajuakaan keitä nämä lukijat ovat! Facebookissa lukijat näkyvät tykkäyksinä ja rohkeimmat ovat kommentoineetkin! Niiden lukeminen on mukavaa ja joskus tykkäyksiäkin on enemmän kuin olisin ikinä uskonut. Se että ystäväni, kaverit ja sukulaiset lukevat tätä on suurin kunnianosoitus mitä omasta mielestäni blogi voi saada!

Ja tuomittiinko minua, vaikka niin aluksi pelkäsin. EI. Päinvastoin.


.-Sampo-

Kutsunnat kutsuu!

Perjantaina odotus loppuu ja uusi odotus alkaa. Menen armeijan kutsuntoihin ja selviää minne päin Suomea päädyn varusmiespalvelustani suorittamaan?

Kenties ihan Helsinkiin? Miten olisi Hämeenlinna, no kelpaisi tottakai. Vai kenties Kouvostoliittoon? No mitä luultavammin kyllä. 

Ensi kesäksi melkein kaikki meidänkin koulun pojat suuntaavat kohti Kouvolaa ja Vekarajärven varuskuntaa. Itse olen miettinyt mahdollisia erityistehtäviä muualta ja toivoisin pääseväni Riihimäelle viestintäyksikköön tai Upinniemeen Helsinkiin vaikkapa meripioneeriksi!

Lukion alku on ollut vaikeaa. Ylioppilaskokeet stressasivat ja masensivat vaikka alustavat pisteet ovat itselleni loistavia! Silti jotenkin, ei, ei vaan jaksa opiskella, ei istua tunneilla. Tuntuu ettei läksyt suju koskaan ollenkaan mitenkään lainkaan.

Kaikki muu kiinnostaa, kuten televisio, tietokone ja xbox. HJK:n eurooppa-liigan pelin kävin katsomassa viime viikolla. Jotain positiivista tässä kaikessa on suomalainen urheilu, joka nostaa päätään ojasta pitkästä aikaan. Koko vuosi ollut urheilun juhlaa niin maailmalla kuin kotonakin.

 Itse olen fyysisesti aivan paskassa jamassa. Urheiluvammat lopettivat kauden kesken kaiken. Juuri kun joukkueemme taistelee noususta ensimmäistä kertaa 1. divariin. Sitten ilmentyy seuraavat:

Niveltulehdus. Jalkapöydässä oleva nivel turvonnut mansikan kokoiseksi patiksi. Ei mene kengät kunnolla jalkaan ja kävely sattuu.

Samoissa treeneissä joissa tuo jalkapöytä oireili taitoin polveni, jossa oli jonkinlainen ruhjevamma.

Tämä paikalleen jämähtäminen masentaa. Istun illasta toiseen tässä koneen ääressä tai sohvalla. Kuntosalille täytyisi raahautua kun ei muu oikein luonnistu, Ei kyllä sekään.

Syksykin tulla tupsahti. Pimeä laskee aikasemmin päivä päivältä. Mielenala laskee alemmas päivä päivältä. Kuinka kylmää ja synkkää voi olla.

Onneksi syyslomalla pääsen kauas täältä pimeydestä. Vaikkei täällä mitään vikaa ole, minussa on. Mutta lomamatkamme Kanarialle ei voisi osua parempaan paikkaan.

-Sampo-

Poika ja meri!

Tästä se kaikki alkoi.

Tai no on niitä hetkiä tuota vanhempiakin, mutta tuosta reissusta on ensimmäinen selvä muistikuva.

Viime viikolla mökillämme kävimme ensimmäistä kertaa kunnolla veneilemässä. Tammisaaren saaristossa ajoimme parikymmentä minuuttia, kunnes edessämme häämötti aava meri. Pelkkää sinistä merta ja sininen taivas sen yllä. Muutama kivinen luoto siellä täällä.

Itseasiassa ei se vesi niin sinistä ollut. Joka kesäinen ongelma Itämerellä on tänä vuonna ollut voimaakkaampi kuin koskaan. Valtavat sinilevälautat peittivät merenpintaa jokapuolella. Ei innosta uimaan.

Asiasta voisi luennoida tunteja, en aio kuitenkaan tehdä niin. Totean vain, että minua harmiittaa/huolestuttaa meidän meremme nykyinen tila. Matala, hyvin suojassa oleva merialue, johon on vuosien aikana laskenut todella paljon myrkkyjä sun muita saasteita suhteutettuna sen kokoon. Se on johtanut rehevöitymiseen, jonka takia sinileväkin valtaa vetemme joka kesä...

Tuon reissun jälkeen kuitenkin palasi mieleeni tuo kuva lapsuudesta. Tuli fiilis, että pakko päästä uudestaan tuonne. 

Isäni ammatin takia olen aina ollut todella paljon luonnossa ja mielestäni erityisesti merellä tai sen rannassa. Kuva tekstin alussa on Signilskäriltä, saarelta Ahvenanmaan länsipuolelta, jonka lintuasemalla olimme muutamana kesänä kun olin noin vaahtosammuttimen kokoinen. Tuo valtava luotomainen saari, joka noissa kuvissa näkyy, oli aivan eristyksissä tai ainakin pienen pojan maailmassa se tuntui siltä. 

Parasta oli kalastaminen, ai että sitä tuli harrastettua paljon. Minulla oli pienet verkot, joilla jäynäsin kymmenpiikkejä rantavedestä. Tuon alun kuvan piti olla kuva jossa istun karulla kalliolla kalassa, muttei siihen aikaan ollut digikameroita kun viimeksi siellä olin, enkä jaksa skannata vain tätä varten. Vaikka olenkin kaloille todella allerginen, enkä ole koskaan kalaa syönytkään, olen aina kalastanut, viimeksi tänään. Extreme-urheilua parhaasta päästä.

Torstaina kävimme Bengtskärissä, Pohjoismaiden korkeimmassa majakassa. 

Hangosta vesibussi kuljetti meidät noin tunnissa keskelle merta, jossa suurella luodolla oli vanha harmaa kivinen torni ja sen juurella suuri talo. Tuo 1900-luvun alussa rakennettu, sodan taistelut kestänyt, meren aaltojen runtelema majakka tuo tuhansia vieraita vuosittain nauttimaan kesäpäivästä. Niin myös meidät.

Kiertelimme luotoa ympäri ja otimme kuvia. Oli hienoa nähdä meidän ankeiden suomalaistenkin avoimuus ja iloimuus. Paikalle oli tullut ihmisiä myös omilla veneillään ja he nauttivat luodon tarjoamista uimamahdollisuuksista ja istuivat terassilla muiden mukana. Puheen sorinaa, naurua, aaltojen pauhinaa siellä täällä taustalla. 

Aikaa kului pihalla enemmän kuin itse majakassa, vaikka sitähän tutkimaan oltiin tultu. Majakan kärkeen kiivetessä syy siihenkin selvisi, miksi kaikki olivat ulkona. Kuin olisi huonosti lämmitetyssä saunassa ollut, sen verran kuuma oli tuossa pienessä lasisessa kopissa.

Vesibussi kuljetti takaisin Hankoon ja kävimme syömässä. Ihana päivä päättyi jälleen kerran aivan uskomattomaan auringonlaskuun. Päivästä toiseen. Juhannusta lukuunottamatta kevät ja kesä ovat olleet miltei täydellisiä säiden suhteen.

Loma jatkuu vielä, mutta niin se arkikin lähestyy! 

YO-kirjoitukset, sarjakausi, valmennus ja koulu...

Pian myös vaellellaan pohjoisessa...

Onko tässä enää mitään järkeä?

Mokasin. Tulin tänään mökiltämme Tammisaaresta,  mutta tottakai unohdin ottaa isäni kamerasta muistikorttini ulos, jolla olin kuvannut mökkikuvia tehdäkseni siitä postauksen. Sen aika tulee joskus. Mukavaa on ollut!

Hyppäsin aamulla  Karjaan juna-asemalta VR:n vietäväksi kohti Helsinkiä. Junalla matkustaminen on mielestäni paras tapa kulkea. Nopeaa, helppoa ja mukavaa. Maisemat vilisevät silmissä, mutta ne sentään näkee, toisin kuin lentäessä. Istuimetkin ovat autoa paremmat. 

Istuin siinä Kirkkonummen kohdalla kun huomasin penkin selkänojassa tarjous-mainoksen. Veturi-palvelun käyttäjille junamatkat hintaan 5€. No rekisteröidyin tietty sisään seuraavia matkoja varten. 5€ Helsingistä-Tampereelle ei ole paha hinta, itseasiassa melkein naurettava.

Saavuin kesäiseen Helsinkiin, jossa aurinkokin pilkotti hajanaisten pilvilampaiden välistä. Kamerakin oli  tottakai siellä missä ei pitäisi,vanhempien käytössä mökillä. Eikä puhelimen kanssa ehdi räpeltämään, koska kiire bussiin valtava. Vartti aikaa ehtiä Kamppiin ja sisään bussiin, joten kuville ei valitettavasti ollut aikaa.

HUH! Pari minuuttia jäi kelloon aikaan, kun ahtauduin laukkujeni kanssa Korsisaaren ovista sisään. 

"Kuus kaheksankymmentä", kuljettaja vastaa. Mutta miksi?!?! Helsingistä Tampereelle oli 5€ ja matkaa 190 kilometriä ja nyt minulta vaaditaan melkein kaksi euroa enemmän ja matkaa on 30 kilometriä, eikä matkustusmukavuus ole ihan samaa luokkaa kuin junassa... No ehkä 2030 saadaan Klaukkalaankin junayhteys, ehkä ei. En usko.

Sunnuntaina alkaa rippileiri! Toivottavasti säät vihdoin muuttuisivat auringoisiksi. Saan jälleen kerran, olla tekemässä niiden nuorien rippileiristä astetta paremman ja viihdyttävämmän, ehkä. Mutta ensi viikolla luodaan jälleen joukko uusia muistoja hyviä ja huonoja. 

Mökiltä ja riparilta sitten lisää viikon päästä!

Maailma muuttuu, vai muuttuuko sittenkään?

Tiistaina eduskunnassa hylättiin kansalaisaloite homoavioliittojen sallimisen puolesta, tätä seurasi kiivas keskustelu sosiaalisessamediassa ja erilaisia uutisointeja päättäjien mielipiteistä. Itselleni kyseisellä päätöksellä ei sinänsä ole mitään merkitystä, eikä suhtautumiseni olekkaan tässä nyt tärkeintä.

Vaan se kuinka asiasta keskusteltiin. Suomessahan yleiseen keskusteluun osallistuvat vain harvat. Suurin osa keskustelee internetissä tai  mökillään hieman humalassa tuttavien ja sukulaisten kanssa mikä on ihan okei, mutta keskustelut sosiaalisessa mediassa ruudun takana ovat naurettavia. Itseasiassa ovat aina olleet puhuttaessa aiheista, jotka jakavat mielipiteitä. Pienet maailman parantajat yrittävät tehdä tästä planeetasta parempaa paikkaa omilla näkemyksillään, mutta mielestäni tulos on päin vastainen. Parantaisivat maailmaa ruudun sillä puolen, mistä tätä viestiäni luet.Tiedän, tämä asia on päivän selvä, olet varmaan  itsekkin sen nähnytja mielipiteesi on varmaan jotakuinkin sama kuin minulla, mutta se häpeän määrä, jota koin lukiessani kommentteja keskiviikkona, loi pakottavan tunteen sanoa asiasta jotain. 

Kaikkihan lähtee jonkun väärin argumentoidusta mielipiteestä, joka joskus voitaisiin tulkita  jopa loukkaukseksi. Tähän joku vastaa provosoituneena ja väittely on valmis. Ei, ei sitä voi kutsua väittelyksi. Pelkkää haukkumista ja raivoamista. Tässä avioliitotasavertaisuus "keskustelussakin" homoteltiin ja vittuiltiin enemmän kuin puhuttiin aiheesta. Ja mielestäni pahimpia näissä keskusteluissa eivät ole ääripää mielipiteiden esittäjät, vaan nämä jotka tulevat mukaan kaikkitietävän Jumalan varmuudella haukkumaan julkaisun tai mielipiteen kirjoittajaa. He eivät kerro näkemyksiään, vain kertovat kuinka idiootteja keskustelijat ovat ja osa mainitsee kuinka hyvää viihdettä he sillä hetkellä lukevat. 

Sosiaalinen media on loistava tapa luoda ja ylläpitää keskustelua maailman asioista niin läheltä kuin kaukaa. Mutta samalla vaikeaa, toisaalta helppoa. Ei tarvitse nähdä muita, kirjoitat jotain puolianonyymina, jos kirjoitat väärin tai sinua haukutaan, poistat kommentin.

Tämä on se asia mikä eniten kyrsii. Miksi se on niin vaikeaa keskustella järkevästi, miksi se on vaikeaa olla haukkumatta muita, niin koneella kuin kasvotusten. Tai no emme me uskalla kasvotusten jakaa omia mielipiteitämme, kaikki on ihan sama ja päätöksen tekoon osallistuvat harvat ja valitut. Ja he ovat niitä ketkä eivät puhu netissä, mikä on ihan ymmärrettävää, en minä ainakaan haluaisi keskustella, jos keskustelu on sen tasoista mitä on. "Suomalaiset ovat hiljaisia"-väite pitää paikkaansa, sillä emme me puhu tai varsinkaan tuo omia mielipiteitämme esiin, paitsi siellä netissä, mutta sehän on vain Internet. Osa loukkaantuu, mutta osa pitää itseään jumalina. Miettikää mitä kirjoitatte tänne, miettikää millaisen kuvan se teistä antaa. Trollit ovat sitten oma lukunsa, en edes vaivaudu.

Ironista että kirjoitan negatiivisesti heistä jotka kirjoittavat negatiivisesti muista. Kirjoitin siis oikeastaan itsestäni.

PS. Älä sinä nyt provosoidu tästä tekstistä, mutta mielipiteitä saa ja pitääkin esittää!

Itse lähden huomenna mökille Tammisaareen! Kuulumisia sieltä joskus ja sitten seuraakin viimeinen rippileirini isosena!

Tekniikan ihmeet...

Saksan-tunti, vaikeita lauseita, en tiedä tuota sanaa. Otan puhelimen esiin ja katson sanakirjasta vastauksen. Kaupan urheiluväline alennuksessa!! Tarkistanpa hinnan laskimella. Entäpä mikä täthtikuvio tuo tuolla oikein on kysyy sisko, puhelin kertoo senkin.

Varsinkin puhelinten kehitys viime aikoina on ollut käsittämätöntä, kaiken ne mahdollistavat. Helpottavat elämää, monissa asioissa. Ja voihan niillä siis edelleen soittaa ja laittaa viestiä toisille, jälkimmäistä varsinkin. Onko puhelimesta tulossa kuitenkin liian suuri osa meitä?

Istun jälleen koulussa ja katson ympärilleni, monenlaista härveliä pöydillä, osa käytössä ja osa ei. Itse säilytän puhelinta suurimman osan ajasta lokerossa, muutamia poikkeus tunteja lukuunottamatta. Mutta miksi sen puhelimen täytyy olla koko ajan siinä käsissä? Eikö ne kaverit odota, jäänkö minä nyt ulos porukasta, jos en ole instagramissa, facebookissa tai whatsappissa. Kyseiset sovellukset ovat mielestäni hyviä, mutta jos niiden käyttö ylittää kohtuuden ja tapahtuu aivan väärissä tilanteissa on se mielestäni jo pelottavaa.
Osaammeko olla enää sosiaalisia, soitammeko me enää koskaan toisillemme? Entä jos joku ei vastaa puhelimeen, ignoorako hän minut tahallaan vai onko hän treeneissä, no ensimmäinen varmaan.

Tänään oli myös koululamme Itsenäisyyspäivänjuhla ja seuratessani kanssa opiskelijoita, on todettava että, kunnioitus esiintyjiä kohtaan on melko vähäistä, jos puhelin on kourassa esitysten ajan. Varsinkin kun tänään meille oli siunattu puhujaksi SOTAVETERAANI! .

Ja en nyt tässä avautumisessa meinaa, että en itse käyttäisi liikaa puhelinta. Käytän ja aivan väärissä paikoissa, mutta ongelman ratkaisun ensimmäinen vaihe on sen löytäminen ja myöntäminen, niinkuin sanonta sanoo...

Seuraavassa videossa yhdysvaltalaisnuoret kertovat, miten puhelin heidän elämässään näkyy. Katsoessani ekaa kertaa tuon itkin ja nauroin samaan aikaan.

Video(Youtube)